Tekijä: beta

Jeesus aikalaistensa silmin

On 22.6.2026

Eräänä yönä Nikodeemus-niminen lainoppinut meni tapaamaan Jeesusta. Hän oli Israelin korkeimman neuvoston jäsen ja yksi niistä, jotka käyttivät maassa poliittista, oikeudellista ja uskonnollista valtaa. Ensisanoinaan hän sanoi jotakin, mitä kukaan ei olisi odottanut hänen asemassaan olevalta. Hän teki tunnustuksen: ”Rabbi, me tiedämme, että sinun opettajaksi tulemisesi on Jumalasta, sillä ei kukaan voi tehdä niitä tunnustekoja, joita sinä teet, ellei Jumala ole hänen kanssansa” (Joh.3:1). Tunnustus oli suorastaan hätkähdyttävä yhdeltä maan korkeimmista johtajista. Sitä voi pitää merkittävänä osoituksena Jeesuksen toiminnan arvostamisesta, varsinkin, kun Nikodeemus puhutteli Jeesusta nimellä ”Rabbi”. Se oli arvonimi, mikä suotiin vain ani harvoille ja sillä tarkoitettiin ”kunnioitettavaa opettajaa”.

Nikodeemuksen käyttämä monikkomuoto ”me tiedämme” viittaa siihen, että tunnustuksen takana oli muitakin neuvoston jäseniä, luultavasti enemmistö tai kenties koko neuvosto. Jeesuksen tekemät ihmeet ja hänen merkityksensä Jumalan sanan opettajana tunnustettiin siten korkeasti oppineiden juutalaisjohtajien keskuudessa. Tällainen tunnustus nosti hänen arvonsa täysin eri tasolle, kuin joidenkin seuraajiensa glorifioimien kulttijohtajien, joista sepitellään kaikenlaisia liioiteltuja tarinoita ja joiden tekoja paisutellaan vielä heidän kuoltuaankin.

Jeesus oli kiistatta arvostettu aikalaistensa keskuudessa ja myös hänen tekemänsä ihmeet tunnustettiin yleisesti. Ne olivat niin tunnettuja, että juutalaisten historiankirjoituksessakin häntä nimitettiin ”ihmeiden tekijäksi”. Tunnustuksella, minkä hän sai jo elinaikanaan, oli aivan erityisen suuri arvo siksi, koska tiedettiin hänen vaatimaton taustansa. Siihen vedoten jotkut yrittivät mitätöidäkin hänen arvonsa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Korkeasti koulutetut uskonnon, politiikan ja lainkäytön asiantuntijat tiesivät sen, että hän oli oppimaton puusepän poika Nasaretista. Silti he pystyivät tunnustamaan hänen arvonsa Jumalan sanan korkeana opettajana.

Tuon ajan Israelissa rabbeiksi sanottiin opettajia, joilla oli omia seuraajia ja jotka opettivat heitä paitsi sanojensa, myös elämänsä kautta. Päästäkseen tähän arvostettuun asemaan useimmat heistä olivat käyneet lapsuudessaan seitsemänvuotisen koulun, missä oli opiskeltu pelkästään Vanhan testamentin kirjoituksia. Tämän lisäksi he olivat saaneet 12- vuotta kestävän koulutuksen tullakseen Jumalan sanan opettajiksi. Jeesus sai saman arvoaseman taitavien opetustensa ja tekemiensä ihmeiden perusteella.

Hänen auktoriteettinsa ja taitavuutensa Jumalan sanan opettajana tunnustettiin laajasti myös tavallisen kansan keskuudessa. Teokraattisessa yhteiskunnassa ihmeitä pidettiin merkkeinä jumalallisesta toiminnasta. Olihan koko Israelin historia muinaisuudesta saakka ihmeiden värittämä. Tällainen oli siis tilanne Jeesuksen julkisen toiminnan alkuvaiheessa. Hän ei ollut vain joidenkin fanaattisten seuraajiensa ihailema kulttijohtaja, vaan laajasti, sekä kansan, että heidän johtajiensa arvostama.

Tinkimätön totuudenpuhuja

Myöhemmin kuitenkin tilanne alkoi muuttua. Mitä pitemmälle mentiin, sitä enemmän kansan johtajien mielipiteet jakautuivat. Toimintansa loppupuolella osa heistä yritti edelleen puolustella häntä ja toiset etsivät tilaisuutta osoittaa hänet valehtelijaksi. Heidän asenteidensa muuttuminen on helppo ymmärtää, kun tiedetään miten suorasukaisia ja paljastavia lausuntoja hän heistä esitti julkisesti. Osa kansan johtajista kääntyi häntä vastaan, mutta kansa oli yhä hänen puolellaan ja entistä vakuuttuneempi hänestä. Aivan toimintansa loppupuolella, kun hän ratsasti aasilla Jerusalemiin, hänen kerrotaan saaneen ”koko kaupungin” liikkeelle.

Jeesuksen rohkeus lausua mielipiteensä johti hänet kansan johtajien epäsuosioon, mutta osoitti samalla miten rehellinen ja tinkimätön totuudenpuhuja hän oli. Se antaa aivan erityisen arvon hänen puheilleen. Niistä puuttui poliittinen korrektius ja kaikenlainen kaupanteko. Hän seisoi tinkimättömästi totuuden puolella välittämättä siitä, että menetti arvonsa näiden johtajien silmissä. Hän ei laskelmoinut saadakseen suosiota tai valtaa, vaan seisoi rohkeasti sanojensa takana. Hän paljasti suorasukaisesti heidän kaksinaamaisuutensa, ravisteli heidän uskonkäsityksiään ja kyseenalaisti heidän vääryyksille perustuvia hallintotapojaan.

Ravistelu oli aika ajoin niin kovaa, että he saivat vaivoin hillittyä itsensä, etteivät olisi käyneet saman tien häneen käsiksi ja kivittäneet häntä. Niin he olivat tottuneet tekemään omissa pikatuomioissaan. Jeesukselle he eivät sitä uskaltaneet tehdä, vaikka olivat välillä niin raivoissaan, että kiristelivät hampaitaan.

Jatkuvan tarkkailun alla

Jeesukseen eivät Israelin johtajat uskaltaneet käydä käsiksi pelätessään kansan reaktiota. Siksi he tyytyivät aluksi vain tarkkailemaan häntä ja pitivät tarkoin silmällä. He etsivät tilaisuutta saada hänet ansaan sanoistaan tai teoistaan saattaakseen hänet oikeuden eteen tai vähintäänkin osoittaakseen valehtelijaksi. Hän joutui heidän toimestaan niin tarkkaan syyniin, ettei hänellä ollut varaa pienimpäänkään virheeseen puheissaan tai teoissaan. Ne seulottiin millin tarkalla seulalla, kun hänet yritettiin osoittaa valehtelijaksi

.He tarkkailivat Jeesusta niin tiukasti, että hänelle ei jäänyt tilaa puhua tai tehdä mitään, mikä olisi antanut aihetta osoittaa hänet valehtelijaksi. Olihan hän itse asettanut riman korkealle väittäessään olevansa Jumalan lähettämä, puhuvansa hänen sanojaan ja tekevänsä hänen tekojaan (Joh.5:36). Lain tuntijoina he olisivat voineet milloin tahansa osoittaa hänet valehtelijaksi, jos siihen olisi ollut pienintäkään aihetta. Siihen he eivät pystyneet, mikä teki näistä lain ylimmistä vartijoista heidän tahtomattaan parhaita Jeesuksen todistajia.

He ajattelivat pystyvänsä nujertamaan hänet väittelemällä hänen kanssaan, mutta tekivät siinä suuren virheen, sillä se johti heidät entistä nolompaan ja tukalampaan asemaan. Kerta toisensa jälkeen he joutuivat toteamaan jääneensä alakynteen väitellessään hänen kanssaan (Luuk.13:17). Toisinaan he poistuivat paikalta nolostuneina ja hampaitaan kiristellen. Vaikka heidät oli koulutettu taitaviksi väittelijöiksi he eivät kyenneet osoittamaan häntä valehtelijaksi.

Fariseusten vastakohta

Mitä enemmän he väittelivät hänen kanssaan, sitä vakuuttuneemmaksi kansa näytti tulevan Jeesuksesta. He arvostivat hänen viisauttaan ja rohkeuttaan, kun hän asettautui puolustamaan heitä johtajiensa tekemiä vääryyksiä ja valheita vastaan. He näkivät hänet näiden johtajiensa täydellisenä vastakohtana. Hänen sanoissaan oli sellaista viisautta ja auktoriteettia, että se sai monet ihmettelemään. Jotkut heistä totesivatkin, ettei hän opeta niin kuin heidän kirjanoppineensa, vaan niin kuin se jolla on valta (Matt. 7:29).

Juutalaisilla oli runsaasti kokemuksia kaksinaamaisista fariseuksista ja heidän olisi ollut helppo paljastaa Jeesuskin samanlaiseksi, jos siihen olisi ollut aihetta. Jeesuksen elämässä he eivät nähneet ainoatakaan poikkeamaa siitä, mitä hän opetti. Hän ei yrittänyt etsiä porsaanreikiä Jumalan laista voidakseen kiertää sitä, kuten fariseukset tekivät.

Jeesuksessa he näkivät täydellisen vastakohdan ulkokultaisille lain opettajille, jotka eivät itsekään toteuttaneet omia vaatimuksiaan. Kansalle he tekivät säädöksiä raskauttaen heidän elämäänsä, laatien samalla itselleen kymmenittäin ohjeita, joilla kiersivät omia säädöksiään. Nyt kansa näki henkilön, joka todella eli niin kuin opetti. Hän noudatti tarkoin Jumalan lakia, mutta ei esiintynyt muita kohtaan vaativana ja tuomitsevana, vaan helpotti ihmisten elämää neuvomalla, mikä on lain perimmäinen tarkoitus sanoen esimerkiksi: ”Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten” (Mark.2:27).

Toisaalta hän nosti eettistä rimaa, asettaen lähinnä itselleen korkeampia vaatimuksia. Hän siteerasi Vanhan – testamentin lakia sanoen: ”Te olette kuulleet sanotuksi: ’Älä tee huorin’. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa” (Matt. 5:28). Hän ei suoranaisesti lisännyt mitään Jumalan lakiin, mutta tarkensi sitä koskemaan myös sitä, mitä ihminen tekee ajatuksen tasolla.

Hän ei kumonnut tai kiertänyt lakia, vaan terävöitti sitä entisestään, mutta tarjosi samalla ennen kokemattomalla tavalla armoa avuksi niille, jotka kamppailevat omien heikkouksiensa ja riittämättömyytensä kanssa. Tarkentaessaan lakia hän oli tietoinen ihmisten heikkoudesta lain edessä. Siksi hänen tärkein viestinsä oli se, ettei kukaan meistä selviä ilman Jumalan armoa.

Esikuva

Itselleen hän ei anellut armoa, vaan otti koko kuorman kantaakseen. Sen minkä hän sanoi, hän myös toteutti. Hän ei yrittänyt kiemurrella vastuustaan tai sälyttää sitä muiden kannettavaksi. Hän eli niin kuin opetti, eikä sitä pystynyt kukaan kieltämään, eivät edes lain opettajat, jotka tunsivat tarkoin sen ja jotka etsimällä etsivät hänestä vikoja. Korkeasti eettisistä lausumistaan johtuen ja myös siksi, että hän sanoi olevansa Jumalan Poika, häneltä odotettiin enemmän, kuin keneltäkään toiselta. Häneltä odotettiin suorastaan ylimaallista suoriutumista kaikessa siinä, mitä hän opetti ja teki. Häneen kohdistettiin suuria odotuksia ja hän täytti ne.

Koska hän eli niin kuin opetti, hän sai tukittua vastustajiensa suut. Fariseuksilla oli kiihkeä halu osoittaa hänet valehtelijaksi, mutta mitä enemmän he yrittivät saada hänet kiinni sanoistaan tai teoistaan, sitä enemmän heidän arvovaltansa mureni kansan silmissä. Lopulta he joutuivat puhumaan hänestä koko kansan villitsijänä, kun eivät keksineet mitään muutakaan mistä syytellä häntä. He eivät kyenneet osoittamaan vielä silloinkaan häntä mistään syylliseksi, kun häntä oltiin tuomitsemassa kuolemaan. Ei auttanut sekään, että he toivat oikeuden eteen vääriä todistajia, sillä heidänkin todistuksensa osoittautuivat valheiksi.

Jeesus eli niin kuin opetti ja loi standardin kaikelle etiikalle ja vanhurskaudelle Jumalan edessä. Maailmassa on ollut kautta aikojen monia muitakin opettajia, joiden opetuksiin ihmiset ovat ihastuneet ja etsineet niistä itselleen elämänohjeita, mutta ei yhtäkään hänen veroistaan, joka olisi kaikessa elänyt niin, kuin opetti.

Kun Jeesus kutsui ensimmäiset seuraajansa

By beta

On 21.6.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Emme tiedä paljoakaan Jeesuksen elämästä hänen kolmenkymmenen ensimmäisen elinvuotensa ajalta. Raamatussa on vain joitakin pieniä katkelmia hänen lapsuusajaltaan. Sen jälkeisistä tapahtumista tiedämme vain sen, miten hän eli tuntemattomana puuseppänä Nasaret- nimisessä Galilean kaupungissa. Vasta kun hän oli noin 30 -vuotias, hän aloitti julkisen toimintansa ja alkoi kutsua itselleen seuraajia.

Aluksi hän asettui asumaan Kapernaum- nimiseen kaupunkiin, mikä sijaitsi aivan Gennesaretin järven rannalla. Sieltä käsin hän teki lähetysmatkoja kulkien ympäri Galileaa. Hän paransi sairaita, julisti Jumalan valtakuntaa ja kutsui itselleen seuraajia. Samaisen järven rannalla, missä hän asusteli, hän tapasi ensimmäiset seuraajansa. Eräänä päivänä, kun hän käveli Genesaretin järven rannalla, hän näki kaksi veljestä heittämässä verkkoa järveen, Simonin, jota kutsutaan Pietariksi, ja Andreaan, hänen veljensä.

Miehet olivat ammattikalastajia ja olivat parhaillaan työn touhussa kun Jeesus tuli heidän luokseen. Jeesuksen ja näiden miesten välisestä keskustelusta ei kerrota muuta, kuin hänen yllättävät sanansa heille, kun hän sanoi: ”Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia” (Matt.4:18-20).

Oudon valinnan edessä

Kaikessa lyhykäisyydessään lause oli ällistyttävä. Miten nämä ammattikalastajat voisivat jättää ammattinsa, jota olivat harjoittaneet todennäköisesti jo nuoruudestaan lähtien. Yleensä tämä ammatti periytyi isiltä pojille, eikä tuohon aikaan ammattia vaihdettu tai jätetty juuri koskaan, varsinkaan kun siihen sisältyi vahvat perinteet ja yhteisöllisyys, kuten kalastajayhteisöissä. Elettiin yhteisössä, jossa kaikki tunsivat hyvin toisensa, tekivät työtä yhdessä ja viettivät vapaa-aikansakin toistensa seurassa. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus sitoi ihmisiä yhteen ja perinteet velvoittivat jatkamaan isiltä perittyä ammattia.

Tuohon aikaan oli tapana, että kalastettiin yhteistyössä muiden kalastuskuntien kanssa ja saaliit jaettiin keskenään. Tämä velvoitti jokaista tekemään osuutensa. Kyse oli hyvästä ja vakaasta ammatista, missä pysyttiin yleensä elämän loppuun saakka ja, missä oli taattu toimeentulo. Kalastuskunnat koostuivat tavallisesti perheen jäsenistä ja useimmilla oli varaa palkata apulaisiakin, sillä kalastaminen Gennesaretilla oli noihin aikoihin hyvin tuottoisaa.

Kohti tuntematonta

Tällaisessa tilanteessa Galilean kalastajat kohtasivat muukalaisen, joka yksinkertaisesti vain käski jättämään kaiken tämän taakseen ja seuraamaan itseään. Evankeliumi kertoo, kuinka heti kohta, kuultuaan Jeesuksen sanat, he jättivät verkkonsa ja lähtivät seuraamaan häntä (Matt.4:20). Tämä tapahtui tuossa samassa hetkessä, välittömästi ja viivyttelemättä. Sen täytyi olla heidän ystävilleen ja omaisilleen täysin käsittämätön ratkaisu. Miten he saattoivat jättää noin vain elinkeinonsa ja koko elinpiirinsä ja lähteä vieraan ihmisen matkaan?

Tapahtunutta ei voi selittää mikään muu, kuin yliluonnollinen ihme. Sen täytyi olla Jumalan Hengen työtä, joka avasi heidän sydämensä vastaanottamaan kutsun ja lähtemään muukalaisen matkaan. Jotakin yliluonnollista täytyi tapahtua heidän sisimmässään, muuten sellainen ei olisi ollut mahdollista. Se täytyi olla Jumalan Hengen vaikutusta. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, minne tie johtaisi, mutta silti he olivat heti valmiita jättämään kaiken ja lähtemään hänen matkaansa.

Saman ratkaisun edessä oli kerran uskon isäksi nimetty Abraham. Hänkin joutui tekemään päätöksen tietämättä mihin hänen tiensä johtaisi. Hän lähti Jumalan käskystä maastaan, kodistaan ja isänsä suvusta luottaen Jumalan lupauksiin ja johdatukseen. Se oli uskon hyppy tuntemattomaan. Hän ei voinut tietää, minne hänen tiensä johtaisi. Oli vain luotettava Jumalan lupauksiin ja siihen, että hän tietäisi parhaiten mikä olisi hänelle hyväksi.

Kutsu seurata

Jeesus ei kutsunut Pietaria ja Andreasta fanikerhoonsa tai kannattajikseen, vaan hän kutsui heidät seuraamaan itseään, hänen esimerkkiään ja puheitaan. Sama koskee meitä. Meiltäkin se vaati lujaa päätöstä luopua kaikesta mikä estää Jeesuksen seuraamisen. Olemme saman ratkaisun edessä ja joudumme tekemään sen uskon varassa. Jos haluamme olla Jeesuksen seuraajia, meidänkin on antauduttava hänelle ja siihen mihin hän haluaa meitä johdattaa. Emme voi sanoa olevamme Jeesuksen seuraajia, jos vain pidämme hänen sanojaan totena, mutta emme toteuta niitä elämässämme tai etsi hänen johdatustaan.

Alkaako nyt huimata – tuntuuko siltä, että ei minusta ole Jeesuksen seuraajaksi? Luulenpa, että meistä kaikista tuntuu aika ajoin siltä. Kutsu astua Jeesuksen jalanjäljissä voi tuntua liian vaativalta. Kuinka me heikkoina ihmisinä voisimme yltää siihen miten hän eli ja opetti. Tunne voi olla, kuin seisoisi suuren vuoren juurella ja katselisi sen päätä huimaavaa korkeutta. Vuori edessä voi näyttää täysin ylipääsemättömältä. Elämällään ja puheillaan Jeesus asetti korkean standardin, mutta silti meidät on kutsuttu seuraamaan häntä.

Sitä ei pidä kuitenkaan käsittää vuoreksi, jonne on pakko kiivetä saman tien vaikka tuntisi itsensä sen edessä pieneksi ja voimattomaksi. Herra ei vaadi meiltä suorituksia, eikä mitään mikä on yli voimiemme. Hän pyytää meitä tekemään vain sydämen päätöksen ja luovuttamaan elämämme hänen johdettavakseen. Hän itse huolehtii kasvattamisesta ja kouluttamisesta ja hän on siinä hyvin hyvin kärsivällinen. Hän on luvannut myös vahvistaa, antaa voimia ja armonsa avuksi.

Mitä on elää Jeesuksen seuraajana?

By beta

On 17.6.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Ihmisillä on monia vääriä käsityksiä uskovana elämisestä, Jeesuksen seuraamisesta. Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka ajattelevat sen olevan raskasta, rajoittunutta, tylsää ja ikävää ja toisessa ne, jotka uskovat sen olevan jatkuvaa menestystä ja onnea. Omana ja monen muun kokemuksena voin sanoa sen, että totuus löytyy jostakin näiden väliltä. Tylsää se ei missään nimessä ole, eikä se ole jatkuvaa onnen kukkuloilla tanssimistakaan.

Uskovan tie ei ole aina kaikista helpoin, mutta se on pääasiassa kevyt kulkea silloin, kun turvautuu kaikesta sydämestään Herraan, eikä yritä selvitä siitä omin voimin, eikä yritä kulkea kahdella tiellä yhtä aikaa. Molemmat tavat tekevät matkasta vaivalloisen. Jos uskonelämä muuttuu suorituskeskeiseksi, se on raskasta ja yhtä raskasta se on, jos toinen jalka on maailmassa ja toisella yrittää pysytellä uskon tiellä.

Molemmissa tapauksissa uskonelämä muuttuu voimattomaksi ja siitä puuttuu Jumalan läheisyyden tuntu. Uskonelämä tuntuu kuivalta ja ikävältä, eikä siitä pysty nauttimaan kunnolla. Jos haluaa elää voitokasta ja rikasta uskonelämää, silloin on oltava valmis luopumaan yhtä hyvin omavoimaisesta yrittämisestä, kuin kahdella tiellä kulkemisesta.

Suorituskeskeisyydestä hyväksyntään

Tällä tiellä on tärkeä tiedostaa keskeneräisyytensä ja hyväksyä oma tarvitsevuutensa Herran edessä. Heikkouden tunnustaminen ei ole häpeä, sillä Jeesuksen antaman esimerkin edessä me kaikki olemme heikkoja. Me saamme hyväksyä itsemme heikkoina ja epäonnistuneina, sillä Herra hyväksyy meidät juuri sellaisina.

Jeesuksen seuraaminen ei koskaan kuljeta vaatimuskeskeisyyteen tai pakonomaisuuteen. Siihen johtaa oma riittämättömyyden tunne, ulkoapäin tulevat vaatimukset sekä paholaisen syytökset ja painostus. Paholaista ei turhaan kutsuta Raamatussa ”veljiemme syyttäjäksi”. Sitä se tekee yötä päivää Jumalan edessä ja yrittää saada meidätkin syyttelemään itseämme ja toinen toisiamme.

Jumala ei vaadi mitään voidakseen hyväksyä tai armahtaa. Hän ei vaadi mitään voidakseen rakastaa – hänen rakkautensa on vastikkeetonta. Emme voi kerätä hänen edessään irtopisteitä suorituksillamme. Emme voi hyvittää niillä epäonnistumisiamme, emmekä osoittaa olevamme hänelle kelvollisia. Ei hän tarvitse suorituksiamme, sillä hän itse on tehnyt täydellisen suorituksen hyväksemme ristillä ja se riittää hänelle. Ja, jos se riittää hänelle, sen pitäisi riittää meillekin.

Jumala kyllä pyytää tekemään asioita itsemme ja muiden hyväksi, mutta hän ei pakota tai painosta siihen. Lisäksi hän lupaa, että ”hänen ikeensä on sopiva ja kuormansa keveä”. Liian raskaalta tuntuva kuorma kielii pakottavasta velvollisuuden tai riittämättömyyden tunteesta. Kuormamme on keveä siksi, koska siihen ei sisälly minkäänlaista pakkoa ja koska Herra itse auttaa sen kantamisessa. Hän ei vaadi mitään ollaksemme hänelle kelpaavia, eikä hän pyydä tekemään mitään mihin hän ei anna voimaansa.

Saako uskova nauttia elämästään

Hyvin yleinen mielikuva uskovan elämästä on se, että se on ahdasta ja ikävää. Ajatellaan, että Jumala on kieltänyt kaikki mielihyvää tuottavat asiat. Tämä ei voi mitenkään pitää paikkaansa, sillä hän on itse luonut nämä asiat. Selvästikin hän haluaa meidän nauttivan niistä. On totta, että Saatana on valjastanut monet mielihyvää tuottavat asiat omiin tarkoituksiinsa ja vääristänyt niiden käytön. Se on saanut uskoteltua monille, että elämä on elämisen arvoista vain silloin, kun siitä saa otettua mahdollisimman paljon nautintoa irti.

Yletön nautintojen tavoittelu johtaa levottomaan elämään, missä tavalliset arjen asiat alkavat menettää mielenkiintonsa ja arki muuttuu tylsäksi. Kohta mikään muu ei enää kiinnosta, kuin viikonlopun juhlinta. Tavallinen arki tuntuu tylsältä ja turhauttavalta. Päivä päivältä pitää saada yhä vain suurempia kiksejä, jotta voisi tuntea edes hetken elävänsä. Hedonistiset asenteet johtavat pakonomaiseen halujen tyydyttämiseen ilman, että kykenee enää nauttimaan siitä. Tällaisesta elämästä Herra haluaa suojella ja opettaa nauttimaan kohtuudella luomistaan hyvistä asioista.

Tämän maailman ruhtinas tarjoaa mielikuvia entistä suuremmista nautinnoista ja vapaudesta, mikä todellisuudessa johtaa orjuuteen. Ellei sen lanseeraama nautintokeskeinen kulttuuri saa sysättyä ihmistä mielihalujensa orjaksi se vaihtaa taktiikkaa ja yrittää uskotella nautintojen olevan syntiä. Monia kristittyjäkin se on saanut uskoteltua askeettisen elämän johtavan korkeammalle uskon tasolle tai tarjoavan mahdollisuuden päästä kokonaan eroon nautinnon halusta.

Paavali varoitti tästä nuorta, elämänhaluista Timoteusta: ”Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja valheenpuhujain ulkokultaisuuden vaikutuksesta, joiden omatunto on poltinraudalla merkitty ja jotka kieltävät menemästä naimisiin ja nauttimasta ruokia, mitkä Jumala on luonut niiden nautittavaksi kiitoksella, jotka uskovat ja ovat tulleet totuuden tuntemaan. Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella”(1 Tim.4:1-5).

Tuhlaajapoikakertomuksen opetus

Tuhlaajapoikakertomus kuvaa näitä kahta edellä mainitsemaani tapaa menettää kyky nauttia elämästä. Fokus on aluksi kertomuksen päähenkilössä, tuhlaajapojassa, joka jättää isänsä kodin, tuhlaa ennakkoperintönä saamansa varallisuuden ja palaa lopulta kotiin lakki kourassa ja kirjaimellisesti maansa myyneenä. Hän oli maatalon poika, joka tuhlasi oman osuutensa maatilasta. Elettyään irstasta elämää ja tuhlattuaan koko perintönsä hän löysi itsensä sikojen syöttökaukalon ääreltä, missä ei saanut syödä edes niitä palkokasveja joita sioille syötettiin.

Tämän voi nähdä allegorisena kuvauksena tilanteesta, missä kyltymätön nautintojen tavoittelu on johtanut ”köyhyyteen ja kurjuuteen”. Se voisi tarkoittaa aineellistakin köyhyyttä, mutta sen voi nähdä myös tilanteena, missä ihminen on menettänyt kyvyn nauttia elämästään. Kun halujen tyydyttämisessä etenee riittävän pitkälle, mikään ei tunnu enää miltään. Siihen viittaavat sanat ”ei saanut syödä edes niitä palkokasveja joita sioille syötettiin”. Kun sikamaisimmatkaan perversiot eivät täytä enää elämän nälkää on pakko alkaa tehdä inventaariota elämästä. Silloin mielessä olevat vaihtoehdot voivat olla vähissä. ”Päättäisinkö päiväni, vai palaisinko kotiin”.

Kertomuksen toinen poika edustaa sitä toista laitaa, kurinalaista ja askeettista elämää, mistä puuttuu kaikki ilo ja hauskuus. Hän on vanhempi veli, joka on elänyt koko elämänsä säästeliäästi ja työtä tehden. Nuoremman palatessa kotiin isä järjestää ilojuhlat, mikä saa vanhemman närkästymään ja valittamaan, ettei hänelle ole koskaan järjestetty pitoja, vaikka hän on hoitanut uskollisesti työnsä ja elänyt säästeliäästi.

Isä vastaa hänelle, että kaikki hänen omaisuutensa on myös hänen ja hänkin olisi voinut nauttia siitä. Mutta hän oli orientoitunut työn tekoon ja vastuun kantamiseen. Hänkin olisi voinut nauttia elämästään ja suoda juhlahetkiä itselleen, mutta ei ollut tehnyt sitä. Nämä kaksi poikaa edustavat kahta ääripään tapaa menettää nautinto elämästään.

Jumala on luonut meidät toteuttamaan itseämme ja haluaa meidän tekevän asioita, joista todella nautimme. Tarvitsemme uusia hengellisiä kokemuksia ja tarvitsemme yhtä hyvin myös sielun ravintoa. Kaunis musiikki, luonto, taide, kirjallisuus, urheilu, hyvä ruoka, ystävin kanssa vietetty aika ja lukemattomat muut asiat ovat luojamme antamia lahjoja, joista voimme nauttia. Kuningas Salomo kirjoittaa: ”Ei ole ihmisellä muuta onnea kuin syödä ja juoda ja antaa sielunsa nauttia hyvää vaivannäkönsä ohessa; mutta minä tulin näkemään, että sekin tulee Jumalan kädestä.” (Saarn.2:24)

Hengellisen kirjan blogi

By beta

On 16.6.2026

In Yleinen

Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan kirjaani ja jatkossa kenties useampaakin (työn alla). Tälle ensimmäiselle olen antanut nimeksi ”Tee meistä seuraajiasi”. Kirjassa seuraillaan Jeesuksen jalanjäljissä hänen tärkeimpiin opetuksiinsa, jotka ovat mitä parhainpia opasteita häntä seuraaville.

Kirja sopii hyvin luettavaksi vastauskoontulleille ja vähän pidemmällekin edistyneille. Kaikenlainen palautekin on tervetullutta. Niin ja voihan artikkelien aiheista herätellä keskusteluakin.

Postaan kirjaa luku kerrallaan ja asettelen ne luonnolliseen lukujärjestykseen, eli ensimmäisestä viimeiseen. (Käännetty järjestys sille mitä yleisesti käytetään blogeissa.)

Oma taustani on se, että olen toiminut toistakymmentä vuotta hengellisessä nuorisotyössä ja Raamatun opettajana

Kommentoimaan pääset klikkaamalla artikkelin otsaketta

Luottamuksen ja toivon varassa

By beta

On 15.6.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Mitä enemmän oppii luottamaan Jumalaan, sitä parempi mahdollisuus hänellä on johdattaa ja toimia omassa elämässä. Luottamus on avain, joka avaa hengelliset lukot ja vapauttaa Pyhän Hengen toimimaan. Ilman sitä ei voi odottaa rukousvastauksia, eikä koe hänen johdatustaan. Jumalan lupaukset eivät toteudu, ellemme opi luottamaan häneen ja siihen mitä hän on ilmoittanut sanassaan. Se on yksi hengellisen maailman lainalaisuuksista, jota ei voi ohittaa edes hartailla rukouksilla ja anomisilla.

Luottamuksen opettelu on ollut omassakin elämässäni pitkä prosessi. Kun olin vielä nuori uskossani Herra puhui voimallisesti yhden profeettansa kautta. Olin juuri asioinut pankissa, kun vastaani tuli mies, jota en tuntenut vielä silloin. Kun olin astumassa pankin ovesta ulos hän pysäytti minut ja ojensi tukon rahaa sanoen: ”Muista aina, kun joudut elämässäsi vaikeuksiin ja tuntuu siltä, että tie on tukossa joka suuntaan, niin silti yksi tie on avoinna ja se on ylöspäin”. Se oli yksi niistä merkillisistä kohtaamisista, joissa Jumala on osoittanut sen, miten hyvin hän tunsi minut ja miten hän valmisteli tulevaisuuden kohtaamiseen.

Ennuste toteutuu

Se mitä hän sanoi, toteutui vuosien päästä. Erään kerran kaikki tiet tukkeutuivat juuri niin, kuin hän oli sanonut. Olin juuri kokenut avioeron pitkäaikaisesta liitosta, vuosia toimineen yritykseni konkurssin, ystäväni olivat kääntäneet selkänsä ja olin muuttanut uudelle paikkakunnalle tuntematta sieltä ketään. En onnistunut saamaan edes työtä, vaikka minulla oli koulutusta. Olin täysin yksin toivottoman tuntuisessa tilanteessa, missä kaikki tiet olivat tukkeutuneet.

Huusin Herran puoleen, mutta mitään vastauksia ei tullut. Tästä huolimatta pidin kiinni Jumalan lupauksista. Muistin myös tuon miehen sanat: ”yksi tie on avoinna ja se on ylöspäin”. Toivoni piti minut hengissä ja se kasvoi päivä päivältä, vaikka vastaukset tulivat vasta monen vuoden päästä.

Rukousvastausten viipyminen on rasittavaa, mutta se on samalla erityisen kasvattavaa. Ellei anna periksi ja menetä toivoaan luottamus kasvaa ja vahvistuu. Vastausten viipymistä ei pidä ajatella merkkinä siitä, että Herra olisi unohtanut tai hylännyt kokonaan, vaan merkkinä siitä, että kasvatus on vielä kesken. Se on merkki siitä, että hän pitää meitä niin arvokkaina, että vaivautuu kasvattamaan meitä.

Huolten kantamisesta

Huolen aiheet kannattaa jättää syrjään ja suunnata katseensa luottavaisena Kristukseen mikäli haluaa rukouksiinsa vastattavan (Fil 4:6). Jos huomio on suunnattu kaiken aikaa huolenaiheisiin, koskaan ei saavuta sitä minkä Herra on luvannut. Silloin on suuressa vaarassa menettää uskonsa kokonaan. Kylväjävertauksessa Jeesus puhui ihmisistä, jotka ottavat sanan vastaan, mutta maailman huolet saavat heidät luopumaan uskostaan.

Jeesus sanoi, ettemme voi lisätä murehtimalla elämäämme hetkenkään vertaa. Päin vastoin, huolten paino on vienyt monia ennenaikaiseen hautaan. Vuorisaarnassaan Jeesus kehotti katselemaan kedon kukkia ja taivaan lintuja ja sitä, kuinka Herra pitää niistä huolen. Samassa hän muistutti siitä, miten olemme Jumalan silmissä paljon arvokkaampia, kuin ne.

Vaikeuksien kautta luottamukseen

Itse olen kokenut todella vaikeita tilanteita elämässäni, mutta koskaan en ole lakannut luottamasta häneen. Jälkeenpäin nämä tilanteet ovat kasvattaneet luottamustani. Aina olen selvinnyt ja vasta jälkikäteen nähnyt, miten vaikeudet ovat kasvattaneet ja ohjanneet elämääni oikeaan suuntaan. Ne ovat toimineet vitsana ja sauvana, joilla hyvä paimen on ohjannut elämääni. Mitä vaikeampia nämä tilanteet ovat olleet, sitä vahvemmaksi luottamukseni on kasvanut. Apua ei ole aina tullut nopeasti, mutta ajallaan asiat ovat selvinneet. Nykyään tuntuu siltä, että kestän lähes mitä tahansa ilman, että menetän luottamustani.

Kuolemakaan ei pelota. Voin yhtyä täysin Paavalin sanoihin: ”Elämä on minulle Kristus ja kuolema on minulle voitto”. Tämä onkin yksi kristittynä olemisen hyvistä puolista. Useimpia ihmisiä kuoleman pelko seuraa kuin pitkä varjo läpi koko heidän elämänsä. Uskova saa olla vapaa tästä pelosta. Kun ei tarvitse pelätä kuolemaa, ei tarvitse pelätä elämääkään, vaan sen voi ottaa vastaan sellaisena, kuin se tulee.

Tällä en tarkoita kohtalonsa hyväksymistä ilman, että yrittäisi tehdä mitään oman hyvinvointinsa eteen, vaan sen hyväksymistä, että elämässä on myötä ja vastamäkiä teit minkälaisia valintoja tahansa. Tuskin kukaan selviää ilman vastoinkäymisiä. Ero on vain siinä, miten asioihin suhtaudutaan. Herran avulla koko maisema avautuu elinikäisen oppimisen ja toivon näkökulmasta, jolloin vaikeudetkin näyttäytyvät siunauksina.

Rohkaisevat edelläkulkijat

By beta

On 13.6.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Raamattu on rehellinen kuvaus siitä mitä uskon tiellä kulkeminen merkitsee. Se ei anna tästä tiestä liian ruusuista kuvaa, eikä herätä vääränlaisia odotuksia. Jumalan omien epäonnistumisia tai heidän vaikeuksiaankaan ei ole salattu. Raamatussa kuvataan uskovien kokemia vainojakin, mutta samalla sitä, miten Herran Henki vahvisti heitä, antoi rohkeutta ja teki heidät lujiksi kestämään niitä.

Jokaisen ihmisen kokemukset ovat tietysti uniikkeja, mutta voimme silti rohkaistua ja saada toivoa toistemme kokemuksista. Raamatun henkilöistä Paavalin kokemukset olivat varmaankin sieltä rankimmasta päästä. Suurin osa meistä ei joudu koskaan kokemaan samanlaisia vaikeuksia, mutta hänen kokemansa Jumalan apu rohkaisee meitäkin. Hän ei päässyt helpolla, sillä hän oli pioneeri, tienraivaaja, joka otti pahimmat iskut vastaan. Mutta hän kesti ne, koska Herra oli hänen kanssansa voimallisesti.

Paavali edelläkulkijana

Kaikista voimakkaimpana Paavali koki Herran läsnäolon juuri silloin, kun häntä vainottiin. Hänen ja lukemattomien muiden marttyyrien kokemukset todistavat sen miten raamatun lupaus siitä on totta, että kirkkauden Henki lepää aivan erityisesti vainottujen yllä, (1 Piet.4:14).

Paavali ei surkutellut kohtaloaan, vaan sanoi käsittämättömän tuntuiset sanat: ”Sen tähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin” (2 Kor.12:9,10) Kuinka ihmeessä joku voi sanoa noin, varsinkin kun on kokenut sen, minkä Paavali oli kokenut? Kirjeessään hän luettelee hengästyttävän pitkän listan kokemistaan vainoista ja vaikeuksista (2 Kor.11:23-28).

Voimme vain ihmetellä miten hän selvisi kaikesta ja miten hän saattoi vielä sanoa olevansa mielistynyt kokemaansa. Hän kuvasi kuinka hän oli virunut useita kertoja vankilassa, häntä oli ruoskittu ja kivitetty puolikuolleeksi, hän oli ajelehtinut haaksirikon jäljiltä vuorokauden meressä, kärsinyt nälkää ja janoa. Kaikesta tästä huolimatta hän sanoo mielistyneensä siihen, mitä oli kokenut, eikä hän ole ainoa.

Kautta aikojen kristityt ovat kokeneet yliluonnollista Jumalan apua ja läsnäoloa ollessaan vainoissa. He ovat kokeneet, kuinka Herran voima on tullut heidän elämässään sitä suuremmaksi, mitä suuremmiksi ovat tulleet koettelemukset. Meidänkään ei pidä olla huolissamme tulevista päivistä, sillä Mooseksen kirjassa Herra sanoo: ”Niin kuin sinun päiväsi, niin olkoon voimasikin olevan” (5 Mooos.33: 25) . Sitten hän sanoo: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret” (5 Mooos.33: 27).

Kuuluuko Jeesuksen seuraamiseen menestys?

By beta

On 11.6.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Suhtautuminen uskonelämän tuomaan aineelliseen menestykseen vaihtelee uskovien kesken suuresti. Jotkut tyrmäävät ajatuksen siitä, että usko toisi aineellista menestystä, ehkä osa heistä vastustaakseen niitä suuntauksia, joissa aineellinen menestys on nostettu lähes palvonnan asemaan. Näiden kahden ääripään välissä on se, miten Raamattu kuvaa menestystä. Raamatussa puhutaan menestyksestä, mihin kuuluvat aineellinen, henkinen ja hengellinen menestys.

Tärkeämmäksi on nostettu hengellinen menestys, mistä seuraa henkistä- ja aineellistakin menestystä. Eräs tunnetuimmista Raamatun menestystä kuvaavista jakeista sanoo näin: ”Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, vaan rakastaa Herran lakia ja tutkiskelee hänen lakiansa päivät ja yöt! Hän on niin kuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmän ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy”.

Jakeen puu toimii upeana metaforana hengellisen menestyksen vaikutuksista. Se on kuva siitä, miten läheinen suhde Jumalaan ja hänen sanansa tutkiminen tuottaa sisäistä elämää, mikä johtaa menestykseen. Mietitään hetki tuota upeaa kuvaa veden partaalle juurensa levittäneestä puusta. Se on työntänyt juurensa syvälle multaan päästäkseen imemään ohitse virtaavan puron vettä. Se janoaa vettä, joka tuottaa sille elämää. Vesi on metafora Jumalan sanasta, mikä virtaa siihen juurtuneeseen ja siitä kasvuvoimansa imevään ihmiseen.

Näistä aineksista syntyy ravinteikas virtaus, minkä seurauksena on hengellinen ja henkinen kasvu, sekä se, että kaikki mitä ihminen tekee, menestyy. Aineellista menestystä voi kyllä saada muutakin kautta, mutta voiko sitä edes pitää menestyksenä, jos sisäinen elämä jää tyhjäksi?

Tässä jakeessamme aineellinen menestys esitetään seurauksena Jumalan sanan ja läheisen jumalasuhteen tuottamalle sisäiselle menestykselle. Sisäisen menestyksen vaikutuksia kuvaa hyvin elinvoima ja hedelmät, joita juuria ja runkoa pitkin puun oksiin virtaava vesi ja ravinteet tuottavat. Samasta asiasta puhutaan Raamatun jakeessa, missä kehotetaan etsimään ensin Herraa ja hänen vanhurskauttaan ja luvataan kaiken muun tulevan sen ohessa.

Sisäisen menestyksen vaikutus ulkoiseen

Miten sitten sisäinen menestys edesauttaa ulkoista menestystä? Monellakin tapaa. Jumalan sanan tutkiminen ja läheinen suhde Herran kanssa tuottavat sisäisiä muutoksia, jotka edesauttavat kaikinpuolista menestystä. Se tuottaa henkistä eheytymistä ja kasvua, vaikuttaen siihen, miten ihminen elää ja toimii, miten hän suhtautuu itseensä ja muihin ihmisiin ja miten käyttäytyy muiden kanssa. Se on sitä hengen hedelmää, mistä ko. jakeessa puhutaan ja mistä on kokonainen luettelo Galatalaiskirjeessä (Gal.5:22,23).

Läheinen suhde Kristukseen ja hänen sanansa tunteminen tuo henkisiä vahvuuksia, joita moni etsii elämäänsä muista lähteistä enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. Jumalan ja hänen sanansa tunteminen vahvistaa luottamusta tulevaisuuteen, antaa toivoa vaikeissa elämäntilanteissa, tuo rauhan rauhattomalle ja turvan turvattomalle. Pelkästään nämä psyykettä vahvistavat ja luonnetta jalostavat tekijät tuovat menestystä ja kun siihen lisätään Jumalan apu ja johdatus arjen keskellä, kasassa on kaikki edellytykset aineelliseenkin menestykseen

Sopeutumiskyky tärkeä osa menestystä

Jos ihmisiltä kysyttäisiin mitä he pitävät menestyksenä, useimmat luettelisivat varmaankin hyvän ammatin, hyvän toimeentulon, hyvän puolison, kauniin kodin, terveyden. Tämä voisi hyvinkin olla ihmisten top 5- lista. Ja kyllä, oikein hyviä menestyksen indikaattoreita ne ovatkin, mutta voiko niillä mitata tyytyväisyyttä, jota voi pitää tärkeimpänä menestyksen mittarina?

Menestyksen ainoa todellinen mittari on se, miten itse kokee oman elämänsä. Jos on sinut itsensä ja elämäntilanteensa kanssa ulkoisilla tekijöillä ei ole hyvinvoinnin kannalta kovinkaan suurta merkitystä. Kun perustarpeet on tyydytetty paljon muuta ei tarvita ollakseen tyytyväinen.

Siihen, että voi olla sinut itsensä ja elämäntilanteensa kanssa tarvitaan sopeutumista. Ilman sopeutumiskykyä ei voi koskaan saavuttaa sisäistä tasapainoa niin, että kokisi itsensä tyytyväiseksi. Sopeutumiskykyä tarvitaan elettäessä puutteessa, mutta sitä tarvitaan yltäkylläisyydessäkin. Ilman sitä, aina jokin asia on pielessä. Vaikka asiat olisivat ulkoisesti kuinka hyvin tahansa, aina jotakin puuttuu ja jotakin pitäisi saada lisää. Tavalla tai toisella jokin asia on aina huonosti.

Paavalille sopeutumiskyky oli tärkeä ominaisuus. Hän kertoi kokeneensa ajoittain suurta puutetta ja toisin ajoin yltäkylläisyyttä. Kokemuksistaan oppineena ja rikastuneena hän sanoi: ”Osaan elää niukkuudessa, osaan myös elää runsaudessa; kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin minä olen tottunut; sekä olemaan ravittuna että näkemään nälkää, elämään sekä runsaudessa että puutteessa” (Fil.4:12).

Näissä sanoissa on eletyn elämän makua. Paavali tiesi mistä puhui, sillä hän oli saanut elää kauan etuoikeutetussa asemassa. Ennen kääntymistään kristityksi hän oli kuulunut etuoikeutettujen luokkaan, joka eli ylellisesti. Käännyttyään kristityksi hän oli joutunut luopumaan paljosta, mutta hän oli sopeutunut ja tyytynyt olosuhteisiinsa. Kristittynä hän oli kokenut toisinaan puutetta ja toisinaan taas yltäkylläisyyttä. Riippumatta kulloisestakin elämäntilanteestaan hän oli menestyjä, koska hän oli tasapainossa itsensä ja olosuhteidensa kanssa.

Karsintaa sielun menestyksen hyväksi

Jumalan näkökulmasta tärkeintä on sielumme hyvinvointi ja iankaikkinen pelastumisemme. Aineellinen hyvinvointi voi olla joskus suurin este molemmille. Siksi hän voi sallia elintasoamme karsittavan. Herra voi sallia elintasoa karsittavan koetellakseen uskoamme ja kasvattaakseen sitä tai vain siksi, että materiasta on tullut liian tärkeää.

Kukaan ei voi odottaa tasaisena jatkuvaa urakehitystä tai elintason jatkuvaa nousua. Työpaikan voi menettää, eikä pankkitiliinsäkään voi täysin luottaa. Voimme laittaa täyden luottamuksemme vain häneen, joka sanoo, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Herraa rakastavat (Room.8:28). Kaikki ei mene aina niin kuin toivoisimme, mutta silti kaiken koetun saldona voi olla se, että asiat kääntyvät parhain päin. Näin voimme pitää menetyksiäkin, jos ei ihan menestyksenä, niin ainakin sen välikappaleena.

Jeesuksen seuraaminen voi joskus tarkoittaa itselle tärkeistä asioista luopumista. Sillä on hintansa. Siksi on syytä laskea kustannukset ja miettiä olenko siihen valmis. Sitä verrataan tornin rakentamiseen ja sen kustannusten laskemiseen (Luuk.14:27,28). Tornia ei kannata alkaa rakentaa, ellei tiedä sen kustannuksia, tai ei ole valmis maksamaan niitä. Elämäänsä ei kannata alkaa rakentaa Kristuksen varaan, ellei tiedä mitä se maksaa tai ei ole valmis maksamaan siitä.

Aineellinen menestys uhkana

Vastoinkäymiset eivät ole aina suurin koettelemuksemme. Aineellinen menestys voi olla sitä suurempi koetus. Sopeutumiskykyä ei tarvita vain vastoinkäymisissä, vaan sitä tarvitaan myös silloin, kun kaikki menee hyvin. Yltäkylläisyydessä mielen fokus siirtyy helposti Kristuksen sijasta muihin asioihin. Kun elämän keskiöön tulevat muut asiat, Kristus jää sivurooliin tai unohtuu kokonaan.

Siinä, kun moni köyhä on selättänyt katkeruutensa ja oppinut tyytymään osaansa, varakkaan on vaikea tajuta sitä, mikä vaaraa on rikastumisessa. Raamatun mukaan erityisesti näinä lopun aikoina kristittyjen lankeemukseksi koituu yltäkylläinen elämä ja nautintokeskeisyys, mistä seuraa laudikealainen, penseä uskonelämä. Kun materialismi ja nautintokeskeisyys saavat liian suuren sijan, kristityistä tulee uskossaan penseitä.

Nautintojen ja materian tavoittelu vie Kristuksen paikan, mitä voi hyvästä syystä rinnastaa epäjumalan palvelemiseen (2 Moos. 20:3). Raamattu varoittaa vakavasti palvelemasta saman aikaisesti sekä Jumalaa, että mammonaa (Matt. 6:24). Jos haluaa olla Jeesuksen seuraaja, ei voi palvella molempia.

Erään rikkaan miehen tarina

Kerron nyt eräästä ystävästäni vuosien takaa. Hän oli menestyvä liikemies. Hänellä oli kaksi hyvin menestyvää yritystä, suuri talo, jossa oli uima-allas, kesähuvila ja pankissa runsaasti säästöjä pahan päivän varalle. Elämä näytti kaikin puolin turvatulta. Kun hänen vaimonsa ja tyttärensä tulivat uskoon, hän suhtautui siihen pilkallisesti ja vastusti jyrkästi kaikenlaista hengellisyyden esiin tuomista kodissaan.

Hänen vaimonsa ja tyttärensä rukoilivat vuosia hänen uskoontulonsa puolesta. Päivä toisensa jälkeen he rukoilivat huomaamatta minkäänlaista myönteistä muutosta hänen asenteissaan. Mies muuttui vain entistä äreämmäksi. Hän oli pahantuulinen ja äksyili perheelleen.

Sitten eräänä keväänä alkoi tapahtua yllättäviä muutoksia, mitkä johtivat hänen uskoontuloonsa. Hänen yritystensä tekemät suuret voitot alkoivat huventua ja muuttua tappioiksi. Jonkin ajan kuluttua molemmat yritykset ajautuivat konkurssiin. Koko varallisuus katosi yhdessä hetkessä velkojien taskuihin, eikä se edes riittänyt kaikkien velkojen maksuun. Kun kaikki omaisuus oli jo realisoitu ja mennyt velkojen maksuun, perintälaskuja tipahteli yhä edelleen postiluukusta.

Vasta kun kaikki mihin hän oli turvannut elämässään, romahti, hän tajusi kääntyä Jumalan puoleen. Hän rukoili anteeksiantoa ja koki kuinka syyllisyyden- ja myös taloudelliset taakat putosivat harteilta. Tapahtui radikaali muutos, jota kukaan hänen läheisistään ei voinut olla huomaamatta. Ennen niin äreästä ja pahantuulisesta miehestä tuli iloinen ja nauravainen. Kontrasti oli melkoinen. Vaikka postiluukusta tipahteli yhä uusia laskuja, mies kertoi kokeneensa rukoillessaan niin suurta iloa, että hän nauroi ääneen.

Noissa vaiheissa hän oli kohdannut joitakin vanhoja liiketuttaviaan, jotka, tietäessään mitä oli tapahtunut, ihmettelivät hänen valoisaa ilmettään ja uskonhenkisiä puheitaan. Mies mietti mielessään, että luultavasti nämä ajattelivat hänen tulleen hulluksi. Hänellä oli syytäkin iloon, sillä hän oli päässyt eroon suurimmasta esteestään lähteä Jeesuksen seuraajaksi. Sellainen hänestä tuli, palavasieluinen Jeesuksen seuraaja. Yhdessä hetkessä hänen arvonsa muuttuivat täysin – se mikä oli ollut arvokasta, muuttui toisarvoiseksi. Rahan tavoittelu oli tuon jälkeen täysin toisarvoista. Pian uskoon tultuaan hän liittyi paikalliseen Helluntaiseurakuntaan ja alkoi tehdä siellä vapaaehtoistyötä.

Motiiveja kysytään

By beta

On 9.6.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Motiiveilla on ratkaiseva merkitys siihen, miten toimimme eri tilanteissa tai toimimmeko ollenkaan – innostaako jokin asia, vai tuntuuko täysin merkityksettömältä. Erityisen hyvin pitää olla motivoitunut, jos jokin tehtävä tulee vaikeaksi tai raskaaksi. Uskonelämässä vastaan tulee myös tällaisia tilanteita – se ei ole aina sitä onnen kukkuloilla tanssimista. Silloin pitää olla oikein motivoitunut, jotta ei antaisi periksi. Sellaisessa tilanteessa motiiveja kysytään. Silloin kysytään, rakentuuko usko hiekalle, vai onko se kalliolle rakennettu.

Joitakin motivoi uskonnollinen hartaus ja kaikenlaiset uskonnolliset menot. Itseäni sellaiset eivät ole koskaan innostaneet. Ennen uskoon tuloani en ollut ollenkaan kiinnostunut mistään uskonnollisesta. Kirkossa istuminen tuntui lähinnä pakkopullalta ja ajan haaskaamiselta. Nykyistä kiinnostustani uskon asioihin ei siis selitä uskonnollisuus. Sitä minussa ei ole vähääkään. Ainoa selitys on se, että Herra vaikutti, niin, kuin hän on sanassaan luvannut vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen. Motiivi tuli häneltä yliluonnollisena vaikutuksena.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut mitään automaatiota. Minun on myös harjoitettava uskoani ja pyrittävä jatkuvasti pitämään läheinen suhde häneen, jotta hän voi vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Se on molemmin puoleista yhteistyötä. On oltava aktiivinen uskossa, jos haluaa pysyä hyvin motivoituneena. Olen kyllä huomannut senkin. miten motivoitumiseni uskonasioihin on hiipunut, kun olen jättänyt uskonelämän vaalimisen ja keskittynyt liiaksi muihin asioihin.

Herra tutkii sydämet

Motiivina uskon tielle lähtemiselle voi olla vaikkapa köyhyys, sairaudet, vapautuminen alkoholismista tai jokin muu elämän korjaantumiseen liittyvä asia. Uskoon tullessa elämä yleensä korjaantuukin – rahat, jotka ennen menivät päihteisiin ja juhlimiseen, säästyvät, työkyky palautuu ja tapahtuu monia muitakin muutoksia, jotka kohentavat sosiaaliekonomista asemaa. Materialistisilla motiiveilla ei mennä kuitenkaan pitkälle. Into uskonasioihin yleensä hiipuu elleivät motiivit ole oikeat. Kun talot ja tavarat on hankittu ja sosialiekonominen asema kohentunut Kristusta ei enää tarvita.

Motiivimme tutkitaan ja koetellaan, emmekä kestä uskossa, elleivät ne ole oikeanlaiset. Herra tutkii sydämet salatuimpaan saakka, sanoo Raamattu ja kehottaa meitäkin tutkimaan itseämme, jotta kestäisimme koetukset (Jer.17:10)(2 Kor 13:5). Onneksemme voimme milloin tahansa tutkia motiivejamme ja pyytää Herralta apua niiden muuttamisessa. Meidän on hyvä tutkia motiivejamme ja pyytää tarvittaessa hänen apuaan niiden korjaamisessa. Hänen avullaan voimme tehdä kutsumisemme ja valitsemisemme lujaksi niin, kuin hän kehottaa sanassaan tekemään (2 Piet.1:10,11).

Jeesuksen seuraajan kodittomuus

By beta

On 7.6.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Eräs lainopettaja tuli Jeesuksen luo ja sanoi hänelle: ”Opettaja, minä seuraan sinua, mihin ikinä menet” (Matt.8:19). Sanoissa oli päättäväisyyttä, ja niiden sanoja oli Israelin korkea-arvoinen opettaja. Hän ilmoittautui Jeesuksen seuraajaksi ja tunnusti samalla Jeesuksen itseään suuremmaksi opettajaksi. Se, että hän ilmaisi halunsa seurata Jeesuksen opetuksia on täytynyt vaatia häneltä paljon, varsinkin, kun hän teki sen julkisesti. Jeesus oli juuri tuolla hetkellä kansanjoukon piirittämä, kun hän ilmoittautui hänen seuraajakseen. Siinä, kun Nikodeemus oli aikaisemmin tullut Jeesuksen luokse yöllä salaa, hän teki sen julkisesti tunnustaen uskonsa kansanjoukon edessä.

Tuollaisessa asemassa ollut henkilö tuskin olisi tehnyt sitä, ellei hän olisi ollut varma Jeesuksesta. Hän alisti itsensä Jeesuksen opetuslapseksi ja tunnusti hänet itseään suuremmaksi opettajaksi. Hän tiesi varmasti sen, mitä opettajaksi (rabbiksi) nimetyn henkilön seuraaminen tarkoitti. Hän tiesi sen merkitsevän opetuslapseutta, missä oppilas seuraa kaikessa opettajansa esimerkkiä ja elämänohjeita.

Kuten alussa kerroin, rabbit olivat suuresti kunnioitettuja opettajia, joilla oli omat seuraajansa. Heidän seuraajansa viettivät kaiken aikansa opettajiensa seurassa ja kulkivat kaikkialle hänen jäljessään, kuten lupasi tehdä tämäkin mies. Sinne minne opettaja meni, menivät hänen seuraajansakin ja pyrkivät elämään kaikessa samalla tavalla, kuin hän.

Jeesus pudottaa maan pinnalle

Lainopettaja oli halukas Jeesuksen seuraajaksi, mutta, oliko hän tietoinen siitä, mitä se todella merkitsisi? Jeesuksen vastaus saattoi pudottaa hänet maan pinnalle. Tapansa mukaan Jeesus ei herätellyt turhia toiveita, vaan sanoi: ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi” (Matt. 8:19-20). Sanat herättävät kysymyksiä, sillä tiedetään, että Jeesuksella oli oma asunto. Mitä hän siis tarkoitti sanoessaan, ettei ihmisen pojalla ole minne päänsä kallistaa?

Mitä ilmeisemmin hän kuvasi ”koditonta” mielentilaa, mistä hän puhui muissakin yhteyksissä. Se on valmiutta hyväksyä ajatuksen tasolla se, ettei omista pysyvää asemaa tai paikkaa tässä maailmassa. Se on henkistä muukalaisuutta. Tämä lainopettaja edusti aivan päinvastaista maailmaa. Hän kuului etuoikeutettujen luokkaan, joilla oli tukeva paikka ja huomattava asema yhteiskunnassa. Nämä ihmiset olivat sosiaaliekonomisessa asemassa, mikä toi heille arvostusta ja ylellisen elämän. He olivat saavuttaneet sen kovalla työllään, eivätkä varmasti olleet kovin valmiita luopumaan siitä.

Hänen asemassaan olevat olivat käyttäneet suuren osan elämästään opiskeluun, sekä yhteiskunnallisen aseman ja statuksen saavuttamiseen. He olivat saavuttaneet aseman, mistä eivät varmasti olleet valmiita luopumaan taistelutta. Tätä taustaa vasten Jeesuksen sanat kuulostivat hyvin radikaaleilta. Ne saattoivat tuoda tämän työntekoon orientoituneen miehen mieleen ”irtolaisuuden”, mikä sopi huonosti hänen kaltaistensa ihmisten maailmaan, missä kaikenlainen epävarmuus tulevasta pyrittiin torjumaan.

Ketuillakin vakiintuneempi asema

Jeesuksen sanojen mukaan villeinä juoksentelevilla ketuillakin olisi vakiintuneempi elämä, kuin hänen seuraajillaan. Niillä on sentään omat pesäkolonsa ja reviirinsä ja ne elävät, ainakin näennäisesti, turvatumpaa elämää, kuin mitä Jeesus lupasi seuraajilleen. Kettu tietää paikkansa ja asemansa tässä maailmassa, mutta kumpaakaan ei Jeesus luvannut seuraajilleen.

Siihen kuvaan sopii huonosti varmuus urapolun kehittymisestä tai koko eliniäksi turvatusta sosiaaliekonomisesta asemasta. Sellaista varmuutta ei olisi luvassa Jeesuksen seuraajalle. Urakehityksen voisi katkaista vaikkapa uskonnollinen syrjintä tai kieltäytyminen työnantajan vaatimuksesta toimia jollakin epäeettisellä tavalla. Urapolun voisi katkaista myös Jumalan johdatus, mikä siirtäisi uusiin tehtäviin.

Kun tämä kirjanoppinut kuuli Jeesuksen sanat, ne toivat luultavasti hänen mieleensä mielikuvan vastuuttomasta irtolaisuudesta ja epävarmuudesta, mitä hänen asemassaan olevan oli vaikea ymmärtää saati sietää. Jeesuksen sanat edustivat täydellistä vastakohtaa sille, miten hänen kaltaisensa ihmiset olivat tottuneet ajattelemaan elämästä. He olivat omistaneet elämänsä sosiaalisen ja taloudellisen asemansa kohentamiseen ja turvallisuuden varmistamiseen.

Esikuva juutalaisten historiasta

Mitään täysin uutta Jeesuksen puheissa ei ollut. Juutalaisilla oli historiassaan vastaavanlaisia kokemuksia, kuin se, mistä hän puhui. Hehän olivat eläneet vuosikymmeniä erämaassa teltoissa ja heidän piti jatkuvasti olla valmiita, Herran niin johtaessa, siirtymään paikasta toiseen. He elivät muukalaisina kaikkialla, missä kulkivat, eikä heillä ollut pysyvää kotia, eikä kotimaata, mihin olisivat asettuneet ja rakentaneet elämänsä. Oli vain asuinpaikkoja, joissa he saattoivat viipyä väliaikaisesti.

Heidän piti pitää jatkuvasti telttavaarnat löysällä, jotta olisivat nopeasti valmiita lähtemään. Piti olla jatkuva henkinen ja fyysinenkin valmius lähteä ja jättää asuinsijansa. He asuivat teltoissa ja vaeltelivat ympäri erämaata vihamielisten kansojen ympäröiminä. Heidän piti tarkkailla kaiken aikaa milloin pilvenpatsas nousisi ja johtaisi heidät taas uuteen paikkaan. Se oli kirjaimellisesti kodittomuutta ja esikuva henkiselle kodittomuudelle, mistä Jeesus puhui.

Vaikka useimmat meistä eivät joudu koskaan elämään taivasalla, emme voi silti pitää itsestään selvänä tilannetta missä asiat eivät muuttuisi. Jeesuksen seuraaja elää muukalaisena omassa maassaan, työpaikassaan ja perheensä keskellä, eikä voi kiintyä liiaksi mihinkään. Tietysti me rakennamme omaa tulevaisuuttamme siellä, missä elämme, mutta silti telttavaarnamme tulee olla löysällä ja olla valmius lähtemään heti, kun Herra niin johtaa.

Meidät on kutsuttu olemaan jatkuvassa valmiudessa, siirtymään Jumalan suunnitelmasta toiseen, aivan kuin Israel telttojensa kanssa. Silloin ei voi olla liiaksi kiinnittynyt mihinkään sellaiseen, mistä ihmiset etsivät sosiaalista hyväksyntää, pysyvyyttä, yhteiskunnallista asemaa, varmuutta tai turvallisuutta. ”Sillä ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme” ( Hebr. 13:14).

Vapaat lähtemään

Kristuksen seuraajina luottamuksemme ei lepää tämän maailman turvatekijöiden varassa, vaan Herrassamme, joka on luvannut olla kanssamme joka päivä elämämme loppuun saakka. Luottamuksemme lepää sen varassa, että hän tietää parhaiten mikä kulloinkin on hyväksemme. Herraan luottavina voimme olla henkisesti vapaita tämän maailman sidonnaisuuksista, mutta yhtä hyvin sen huolenaiheista. Olemme mielessämme vapaita lähtemään, kun Herra niin johtaa, emmekä pelkää sitä, mitä tuleman pitää, koska tiedämme, että lähtemisemme ja tulemisemme ovat Herran käsissä (Ps.121:8).

Herran seuraajalle kaikki tässä maailmassa on väliaikaista. Elämme siinä vieraina ja muukalaisina (Hebr.11:13-16). Olemme taivaan maan kansalaisia, vieraita tälle maailmalle ja tämä maailma on vieras meille. Tiemme on erilainen, eivätkä kaikki sitä ymmärrä. Omat sukulaisemme ja tuttavammekin saattavat kartella meitä tai taivastella ratkaisujamme, jotka teemme Herran johdattamina.

Henkinen kodittomuus tuo myös etuja. Se tuo vapauden, sillä se antaa valmiudet sopeutua nopeisiinkin muutoksiin. Sen avulla voi sietää hetkittäistä epämukavuuttakin. Se voi tarkoittaa kirjaimellista tai henkistä astumista epämukavuusalueelle. Jeesuksella oli oma asunto, mutta ei hänellä silti ollut aina paikkaa minne päänsä kallistaisi. Hän liikkui laajalla alueella ympäri Galileaa ja muuallakin ja nukkui todennäköisesti näiden viikkokausia kestäneiden matkojensa aikana taivasalla ja myös ystäviensä luona ja muissa majapaikoissa.

Mitään varmuutta ei aina ollut yösijasta, eikä hänellä ollut antaa sitä seuraajilleenkaan. Hänen seuraajiensa piti olla valmiita sietämään epätietoisuutta tulevasta ja heittäytymään sen varaan, että Herra johdattaisi asiat niin kuin parhaaksi näkee. Piti olla valmis siihen, ettei aina tiennyt mistä itsensä seuravana hetkenä löytää.

Kodittomuudella Jeesus tarkoitti ensisijaisesti valmiutta, mikä on vapautta lähteä liikkeelle silloin, kun on sen aika. Joku voisi kutsua sitä epävarmuudessa elämiseksi, mutta sitä sen ei tarvitse olla. Silloin, kun tietää kulkevansa Jumalan suunnitelmissa ja luottaa häneen, siinä ei ole mitään epävarmaa – vaikkakin sen opettelu luo epävarmuuden tunteen niin pitkään, kunnes oppii luottamaan Herraan.

Ulkopuolella leirin

By beta

On 5.6.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Raamatussa meitä kehotetaan menemään ulkopuolelle leirin ja erottautumaan tästä maailmasta. Kysymys kuuluu: Millä tavalla siitä pitäisi erottautua? Siitä erottautuminen on hengellinen ja henkinen irtiotto tämän maailman arvoista ja asenteista sekä niistä päämääristä, joita tämän maailman ihmiset tavoittelevat. Emme tavoittele tämän maailman tavoin rikkauksia, kunniaa, mainetta, valtaa, yhteiskunnallista asemaa tai statusta. Vaikka niitäkin meille joskus suotaisiin, ne eivät ole asioita, joita tavoittelisimme tai joiden antaisimme hallita elämäämme

Emme tunne omaksemme niitä pyrkimyksiä, joita tämä maailma tavoittelee (1 Joh. 2:16). Pyrkimyksemme on päästä eroon kaikesta siitä, mikä hallitsee tämän maailman ihmisten mieliä ja omaksua aivan toisenlaisia arvoja ja ihanteita. Emme tunne tätä maailmaa omaksemme, eikä maailma ymmärrä meitä, kun emme tavoittele sen kanssa samoja asioita.

Jeesuksen seuraaminen johtaa väistämättä ristiriitaan tämän maailman kanssa. Se on ristin kantamista, mistä Jeesus sanoi, ettei kukaan voi olla hänen opetuslapsensa, ellei hän ota joka päivä ristiään ja seuraa häntä (Luuk.14:26). Se on ulkopuolisuuden kokemus, mistä myös Paavali kirjoitti: ”Sentähden myös Jeesus, pyhittääkseen omalla verellänsä kansan, kärsi portin ulkopuolella. Niin menkäämme siis hänen tykönsä ”ulkopuolelle leirin”, hänen pilkkaansa kantaen; sillä ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme (Hebr.13:12-14).

Ulkopuolisuuden tunne on tuttua Jeesuksen seuraajalle ja siihen pitää vain sopeutua ja hyväksyä se. Pitää tottua siihen, että tulee väärinymmärretyksi ja kohdelluksi, kun uskoo Raamattuun. Kristuksen seuraajina meidän ei tulisi pelätä sitä mitä mieltä ihmiset meistä ovat tai tinkiä uskostamme saadaksemme heidän hyväksyntänsä. Meidän ei pidä tehdä kompromisseja tämän maailman kanssa, jonka ystävyys on Raamatun mukaan vihollisuutta Jumalaa vastaan (Jaak.4:4).

Tulevaisuuden turvaksi

Vaikka meitä kehotetaan erottautumaan tästä maailmasta ja olemaan turvautumatta siihen liiaksi, se ei tarkoita vastuuttomuutta tai sitä, ettemme tekisi mitään oman ja läheistemme turvallisuuden varmistamiseksi. Koko elämämme on turvallisuuden rakentelua ja varmistelua. Oma koti, taloudellinen toimeentulo, terveys, vakaa yhteiskunta, asioiden pysyvyys, henkinen ja fyysinen turvallisuus, ystävät ja perhe ovat meidänkin projektimme.

Näistä palasista turvallisuutemme rakentuu ja niistä Raamattukin puhuu. Se kehottaa meitä huolehtimaan perheestämme (1 Tim.5:8), hoitamaan hyvin kotimme (Tiit.2:5) elämään rauhassa kaikkien kanssa (Room.12:8, harrastamaan paikkakunnan parasta missä elämme (Jer.29:7), tekemään työtä ja hoitamaan tehtävämme (2 Moos.2:9-11), olemaan kuuliaisia esivallalle (Tiit.3:1-8), huolehtimaan terveydestämme (1 Kor.6:19,20).

Tärkein asia, millä voimme taata oman ja läheistemme turvallisuuden on rukous. Raamattu kehottaa meitä rukoilemaan kaiken esivallan puolesta, että saisimme elää rauhallisia aikoja, kotiemme ja perheidemme puolesta ja kaikkien ihmisten ja asioiden puolesta. Vaikka emme ole tästä maailmasta, olemme kuitenkin tässä maailmassa ja osa sen kohtaloita, joihin voimme itsekin vaikuttaa. Me kaikki voimme olla turvallisuuden kuluttajia, mutta yhtä hyvin myös sen tuottajia.

Ensisijainen turvallisuuden lähde

Jos laittaa turvansa pelkästään tämän maailman turvatekijöihin ja luottaa enemmän itseensä ja muihin ihmisiin, kuin Jumalaan se ei jätä tilaa hänen johdatukselleen. Kun kaikki on tarkkaan suunniteltua, moneen kertaan varmistettua ja valmiiksi päätettyä, Jumalalle ei jää mahdollisuutta johdattaa tai toteuttaa omia suunnitelmiaan. Siksi ensisijainen turvamme tulisi olla Jumalassa. Hänen sanansa sanoo: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret…” (5 Moos.33:27)

Asioiden suunnittelussa ja varmistelussa ei tietenkään ole mitään huonoa, mutta Jeesuksen seuraaja on oltava valmis muuttamaan suunnitelmiaan. Elämää on hyvä suunnitella, tehdä etukäteisvalmisteluja ja varmistaa asioita, mutta samalla säilyttää herkkyys Jumalan äänen kuuntelemiselle. On hyvä olla tarvittaessa valmis muuttamaan suunnitelmiaan silloin, kun Herra niin johtaa.

Jeesuksen seuraaja elää jatkuvasti rukoillen hänen tahtoaan ja kysellen sitä kaikessa. Ei Herra ole tarkoittanut, että heittäisimme aivot narikkaan, mutta hän haluaa irrottaa meidät siitä illuusiosta, että kaikki olisi omissa käsissämme ja, että ymmärtäisimme paremmin kuin hän, mikä itsellemme ja muille on parhaaksi. On uskallettava heittäytyä Jumalan sanan ja johdatuksen varaan, vaikka muut ihmiset eivät sitä ymmärtäisi. Se on tietoinen valinta elää ulkopuolisena ja muukalaisuutta tuntien. Se on kasvamista Kristuksen tuntemisessa, missä tullaan joksikin mitä tämä maailma vierastaa.

Jeesuksen seuraajina olemme taivaan maan kansalaisia, emmekä tunne tämän maailman elämäntapoja, asenteita, arvoja ja uskomuksia omiksemme. Saamme täyden turvan ja etulyöntiaseman, kun emme laita luottamustamme liiaksi tämän maailman viisauteenkaan, emmekä tietoon, jota se suoltaa tajuntaamme, vaan etsimme sitä viisautta, joka tulee ylhäältä. Suuri osa varmana pidetystä ihmistiedosta vanhenee ja osoittautuu jo muutamassa vuodessa pätemättömäksi, mutta se viisaus ja tieto mikä tulee Jumalalta, pätee aina ja kaikkina aikoina.

Opeta meille parannuksenteosta

By beta

On 3.6.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Kun puhutaan parannuksenteosta, siihen liitetään usein hyvin kielteisiä mielikuvia. Se koetaan ikävänä vaatimuksena tai velvollisuutena muuttaa itsensä paremmaksi ihmiseksi. Rima tuntuu olevan liian korkealla. Tuntuu siltä, että siihen on vaikea, ellei mahdoton yltää. Jotkut eivät edes yritä, vaan leimaavat muitta mutkitta puheet parannuksenteosta lakihenkisiksi vaatimuksiksi. Kuitenkin, kun katsotaan Jeesuksen toimintaa, hänelle puhe parannuksenteosta oli luonteva osa evankeliumia, samoin hänen seuraajilleen. Mitä siis on parannuksen teko? Onko se niin ylitsepääsemätöntä ja vaativaa, kuin jotkut uskovat?

Parannuksenteko kuuluu Raamatussa mainittuihin ”Kristuksen opin alkeisiin”, siis ensimmäisiin asioihin, jotka uskoon tulleille tulisi opettaa. Hebrealaiskirjeessä Paavali kehotti jättämään nämä alkeet ja siirtymään ”vahvempaan ruokaan” (Hebr. 6:1-6). Tämän hän kirjoitti seurakunnalle, jolle ne oli opetettu jo useampaan kertaan. Samoihin teemoihin oli jouduttu palaamaan yhä uudestaan, koska osa uskovista ei ollut edistynyt niissä. Samojen asioiden kertaamista ei ollut enää mielekästä jatkaa ja tuhlata aikaa niihin, joita uskossa edistyminen ei kiinnostanut. Heidän olisi pitänyt päästä jo maailmallisista asenteistaan ja elämäntavoistaan, mutta he olivat yhä niissä kiinni.

Vaikka näitä ihmisiä oli opetettu jo pitkään edistymistä ei oltu havaittu. Paavali vertasi heitä viljelypeltoon, joka oli saanut runsaasti vettä, mutta, joka tuotti yhä vain orjantappuroita ja ohdakkeita. Sitten hän sanoi heistä jotakin hyvin järkyttävää: ”se on lähellä kirousta, ja sen loppu on, että se poltetaan” (Hebr.6:11). Tämän kauhistuttavan uhkakuvan hän esitti uskovista, jotka, runsaasta opetuksesta huolimatta, eivät halunneet ottaa Jumalan sanaa vakavasti, eivätkä olleet valmiita jättämään maailmallisia asenteitaan ja elämäntapojaan.

Ihmissydän viljelysmaana

Ihmissydämen vertaaminen rikkakasvien valtaamaan viljelysmaahan on mielikuva, joka on jokaiselle kasvimaata hoitaneelle tuttu. Jokainen kasvimaata hoitanut tietää miten tärkeää on kitkeä se kaikista rikkakasveista. Ne pitää ensin perata pois, jotta jotakin uutta voisi kasvaa tilalle. Jos antaa vähäisenkin määrän rikkaruohoja kasvaa vapaasti, kohta siellä ei muuta kasvakaan. Jotkut lajikkeet ovat niin itsepintaisia, ettei niihin tehoa, vaikka ne silppuaisi pieniksi palasiksi. Kun jätät pienenkin juurenpalan maahan kohta siinä kasvaa entistä suurempi pehko.

Rikkaruohoja ei tarvitse edes hoitaa, kun ne puskevat versonsa läpi vaikka mistä. Ellet kerää joka ainoaa niistä juurineen pois ja kuoki peltoasi säännöllisesti, voit olla varma siitä, että ne valtaavat vähitellen koko kasvimaan. Silloin voidaan puhua ”kelvottomasta maasta”, mitä termiä Paavali käytti kuvaamaan ihmisiä, joissa rehottivat maailmalliset asenteet, -elämäntavat ja kaikenlaiset -valheet ja verukkeet.

Jeesus antoi neuvon siitä, miten asian kanssa tulisi toimia, kun hän sanoi: ”Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois” (Matt.15:13). Ei siis mitään puolivillaista puuhastelua, vaan kunnon juurimista, missä jokainen rikkakasvi revitään juurineen maasta.

Tilan raivaus

Jos haluaa antaa tilaa hengelliselle kasvulle, on välttämätöntä perata pois maailmalliset asenteet ja elämäntavat, kaikki valhe ja vilpillisyys. Juuri tätä tarkoitetaan, kun puhutaan parannuksenteosta. Se on tilan raivaamista Kristuksen työlle. Ellei ole valmis raivaamaan niitä pois, Jumalan sanan lukemisesta tai kuulemisesta ei ole mitään hyötyä, eikä Kristuksen työ ja hengellinen kasvu pääse etenemään.

Sellaiseen peltoon, joka on täynnä orjantappuroita ja ohdakkeita on turha edes kylvää mitään. Sekin vähäinen hengellinen kasvu, joka pääsee oraalle, tukehtuu pian rikkaruohojen levitessä ja vallatessa alaa. Juuri tällaisessa tilassa olivat Paavalin kuvaamat kristityt. Jumalan sanan kylvöstä ei ollut heille mitään hyötyä, koska heillä ei ollut halua luopua maailmallisista asenteistaan ja elämäntavoistaan.

Paavali kuvasi heidän sydäntään kelvottomaksi käyneeksi pelloksi. Hän sanoi heidän tulleen osallisiksi Pyhästä Hengestä ja maistaneet taivaallista lahjaa ja saaneen hyvää opetusta, mutta se ei ollut saanut aikaan parannusta. Hän sanoi heidän olevan hengellisesti menetettyjä – paatuneita, joilla ei ollut enää mahdollisuutta edes kääntymykseen (Hebr.6:4).

Mitä parannuksenteko on ja mitä se ei ole?

Vaikka Paavali sanoi parannuksen teon kuuluvan uskon alkeisiin ja kehotti seurakuntaa siirtymään vahvempaan ruokaan, me emme sitä tee, koska siitä on opetettu kovin vähän tämän ajan seurakunnissa. Ei voi jättää alkeita, ellei niitä ole edes opetettu. Seurakunnissa on paljon ihmisiä, jotka ovat käyneet vuosikausia hengellisissä tilaisuuksissa kuulematta koskaan opetettavan parannuksenteosta.

Moni ei edes haluaisi kuulla siitä, koska se koetaan vaativana ja ahdistavana. Se tuntuu ahdistavalta, koska siihen liitetään vääränlaisia mielikuvia. Jos parannuksenteko mielletään vaatimuksena muuttaa itsensä paremmaksi ihmiseksi kelvatakseen Jumalalle, on täysin ymmärrettävää, että se ahdistaa. Moni uuden vuoden lupauksen tehnyt tietää miten vaikeaa itsensä muuttaminen on ja miten masentavaa, kun pettää kerta toisensa jälkeen omat lupauksensa.

Alkuseurakunnan aikaan kehotus tehdä parannus oli olennainen osa evankeliumin julistamista. Johannes kastaja kehotti siihen, samoin Jeesus ja apostolit. Johannekselle se oli elämän tehtävä ja siksi häntä kutsuttiin ”tien raivaajaksi”. Parannuksenteko ymmärrettiin tien raivaamisena, eli tilan antamisena Kristukselle ja hänen työlleen. Se ei siis tarkoita väkinäistä yritystä muuttaa itseään, vaan tilan antamista Kristukselle ja antautumista hänen muutettavakseen.

Johannes kastajan kaksiosainen viesti

Johannes kastajan sanoma oli: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle”. Lauseeseen sisältyy kaksi tärkeää viestiä, joista ensimmäinen on: ”tehkää parannus” ja toinen: ”taivasten valtakunta on tullut lähelle”. Lausekkeita yhdistää konjuktio ”sillä”, mikä toimii avaimena koko lauseen ymmärtämiseen. Se voitaisiin, tulkinnasta riippuen, ajatella tarkoittavan joko sitä, että parannuksenteko on pakollista koska taivasten valtakunta on tullut lähelle tai sitä, että se on mahdollista, koska taivasten valtakunta on tullut lähelle.

Ensimmäisessä tulkinnassa parannuskehotus saa vaativan ja pelottavan sävyn: ”Olen pakotettu tekemään parannusta, koska taivasten valtakunta on tullut lähelle”. Rangaistuksen pelko tuntuu suorastaan leijuvan ilmassa.

Onneksi parannuskehotuksen voi nähdä toisinkin: Jos kerran taivasten valtakunta on tullut lähelle, se antaa syntiensä heikentämälle mahdollisuuden tehdä parannuksen. Jos siihen pakotettaisiin se vain ahdistaisi, mutta kun se on tehty mahdolliseksi, se tuntuu vapauttavalta. Jos parannuksenteko nähdään pakkona, se vain lisää voimattomuuden tunnetta, mutta jos se nähdään mahdollisuutena tehdä se turvautuen Jumalan apuun ja armoon, se tuntuu vapauttavalta.

Parannuksenteko juutalaisesta näkövinkkelistä

Johanneksen luokse kasteelle pyrkiville juutalaisille ajatus Jumalan valtakunnan lähelle tulosta toi luultavasti mieleen parannuksenteon pakollisuuden. Heitä oli opetettu lapsesta saakka kunnioittamaan ja pelkäämään Jumalaa. He olivat tottuneet suorittamaan erilaisia uhreja ja rituaaleja lähestyessään häntä. Määrätyt rituaalit ja syntiuhrit piti toimittaa, kun tultiin Jumalan temppeliin. Jumalaa ei koettu erityisen läheiseksi. Pikemminkin päinvastoin, hänet koettiin etäisenä ja vaativana. Heillä ei ollut edes pääsyä siihen temppelin osaan, missä Jumala ilmestyi.

Vain ylipappi saattoi kerran vuodessa käydä kaikkein pyhimmässä. Se oli alue temppelissä, minne tavallisella kansalla ei ollut mitään asiaa, eikä sinne voinut edes nähdä, koska se oli eristetty muusta pyhäköstä paksulla väliverholla. Ajatus taivasten valtakunnan lähelle tulosta herätti luultavasti heissä vain pelkoa ja mielikuvan Jumalasta, jota ei voinut lähestyä ilman jotakin hyvittävää tekoa.

Se muistutti heitä heidän heikkouksistaan ja herätti rangaistuksen pelkoa. Se toi varmasti mieleen lukemattomat epäonnistumiset ja vahvisti heidän voimattomuuden tunnettaan. He olivat Siinain vuoren lapsia – vuoren, joka paloi Jumalan pyhyyden tulesta ja jota vain Mooses uskalsi lähestyä.

Parannuksenteko tarkoitti heille vaatimuksia ja velvoitteita, joita he eivät kyenneet täyttämään. Jumalan kymmenen käskyä ja heidän johtajiensa laatimat lukemattomat lisäsäädökset olivat piiskanneet heitä parannuksen tekoon koko heidän elämänsä ajan ja muovanneet heidän käsityksiään Jumalasta. Jumala oli heille ankara ja vaativa. Heidän oli varmasti vaikea nähdä parannuksentekoa mahdollisuutenaan.

Vasta, kun Johannes osoitti Jeesusta ja sanoi ”katso Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”, heille raotettiin verhoa, jonka takaa näkyi aivan toisenlainen jumalakuva. Väliverhon takaa alkoi paljastua kertakaikkinen uhri, joka riittäisi syntien sovitukseksi koko heidän elinajakseen, eikä vain heidän, vaan kaikkien maailman ihmisten.

Jumala oli tullut lähelle

Kaukaiselta ja saavuttamattomalta tuntunut Jumala oli tullut lähelle ja oli avaamassa tietä valtakuntaansa niille, jotka tunsivat itsensä hänen käskyjensä edessä voimattomiksi ja heikoiksi.

Taivaan valtakunta tuli kirjaimellisesti lähelle, kun Herra Jeesus itse seisoi polviaan myöden vedessä muiden, Johanneksen kasteelle pyrkivien, kanssa. Hän oli tullut kastattamaan itsensä, kuten muutkin, vaikka ei itse kastetta tarvinnutkaan. Hän samaistui ihmisten asemaan ja tuli osoittamaan myötätuntonsa omien heikkouksiensa ja riittämättömyytensä kanssa kamppaileville.

Hän ei tullut syyttelemään ketään tai vaatimaan mitään, vaan tukemaan, rohkaisemaan ja tekemään pääsyn Isän valtakuntaan mahdolliseksi. Hän tuli tekemään sen mahdolliseksi ilman jatkuvia uhreja tai itsensä pakonomaista ja omavoimaista parantelua. Ensimmäistä kertaa jatkuvien vaatimusten rasittamat saivat kuulla vapauttavan sanoman. He kuulivat sovituksesta, joka poistaisi tarpeen jatkuville uhreille ja tarpeelle hyvittää omia syntejä.

Ajatus oli kumouksellinen, sillä he olivat tottuneet seisomaan verhojen takana ja uhraamaan yhä uusia eläinuhreja päästäkseen edes temppelin esipihaan. Nyt Herra oli tullut heitä lähelle, ja Johannes sanoi hänen ottavan pois maailman synnin. Jeesus ei tullut lisäämään heidän taakkojaan entisestään, vaan vapauttamaan heidät kaikesta suorittamisen pakosta ja auttamaan heitä kuormiensa kantamisessa.

Sanat Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnit raottivat esirippua, mikä myöhemmin repeytyi kokonaan Jeesuksen kuollessa ristillä ja huutaessa: ”Se on täytetty”. Kun kansan eteen laskettu paksu väliverho repeytyi ylhäältä alas asti, syyllisyyskysymys ratkaistiin kerralla ja tavalliselle kansalle avautui pääsy suoraan Jumalan armoistuimen eteen.

Parannus ilman suorittamista

Sovitus poisti pakonomaisen suorittamisen- ja itsensä parantelun tarpeen. Se koski niitäkin, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia tehdä parannusta, niitä, jotka eivät vielä tienneet mitään Jumalasta ja niitä, jotka eivät olleet vielä edes syntyneet. Tästä edellä käyvästä armosta Paavali puhui seuraavasti: ”Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme” (Room.5:8).

Se on armoa, jota ihminen ei voi ansaita mitenkään, ei edes parannuksenteolla. Se antaa parannuksenteolle aivan eri merkityksen, kuin mikä sille yleensä annetaan. Sitä ei tarvita siksi, että pääsisi Jumalan kanssa sovintoon tai tulisi hänen hyväksymäkseen, vaan siksi, että hän saisi tilaa sydämessä. Sen tarkoitus on toimia tien avaajana Kristuksen työlle.

Siksi Jumalalle kelvatakseen ei tarvitse yrittää muuttaa itseään paremmaksi. Emme voi ansaita hänen hyväksyntäänsä. Kristuksen sovitustyön tähden kelpaamme hänelle juuri sellaisina, kuin olemme. Parannuksenteon merkitys piilee aivan muualla kuin yrityksessä muuttaa itseään Jumalalle sopivammaksi.

Parannuksenteon eri vaiheet ja merkitykset

By beta

On 1.6.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Ensimmäinen asia parannuksen teossa on syntien tunnustaminen, mikä on vaikeaa, koska se merkitsee oman heikkouden tunnustamista. Tiedämme, miten vaikea on tunnustaa omia heikkouksiaan ja epäonnistumisiaan. Siihen liittyy pelko oman tarvitsevuuden tunnustamisesta. Jos tunnustaa heikkoutensa, pitää myöntää myös tarvitsevansa Kristuksen apua ja armoa. Tästä johtuen moni on hylännyt Jumalan armotarjouksen ja tehnyt mieluummin itse jotakin sovittaakseen virheensä.

Monet uskonnot perustuvat juuri tällaiseen hyvittämisen tarpeeseen. Useilla ihmisillä on sellainen mielikuva, että heidän hyvät ja pahat tekonsa ovat ikään kuin vaakassa. Sen toisessa päässä ovat pahat teot ja toisessa hyvät ja se kumpi puoli painaa enemmän määrittelee sen, miten hyvä ihminen on. Muistan itsekin ajatelleeni näin ennen, kuin tulin uskoon.

Eräs Liisa niminen nainen tuli hengelliseen kokoukseen ja halusi saada esirukousta. Pastori kysyi häneltä, haluaako hän tunnustaa syntinsä Jumalalle. Nainen, väitti ettei ollut koskaan tehnyt mitään syntiä. Pastori vastasi tähän lukemalla katkelman Raamatusta sitä hiukan muunnellen: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta…paitsi Liisa”. Lukemisesta seurasi se, että Liisastakin tuli syntinen ja hän halusi tunnustaa ottaa Jeesuksen vastaan syntiensä sovittajana.

Ihminen, joka ei tunnusta syntisyyttään, ei myöskään tunnusta tarvitsevansa Jumalan armoa. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa” -sanoi Jeesus. Syntien tunnustamista tarvitaan yhä uudestaan. Erehdyksiä sattuu uskovallekin ja ne kannattaa tunnustaa mahdollisimman pian, jotta sydän ei ala kuormittua tai mikä vielä pahempaa, ala paatua. Joku on sanonut, että tilivälit Jumalan kanssa kannattaa pitää lyhyinä.

Syntien hylkääminen

Syntien tunnustamisen lisäksi parannuksentekoon kuuluu niiden hylkääminen. Tämä puoli sivuutetaan usein. Raamatun mukaan se on yhtä tärkeä osa parannuksentekoa, kuin syntien tunnustaminen. Sananlaskuissa neuvotaan parannuksenteon kaava seuraavasti: ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon” (Sanl.28:13).

Joidenkin on vaikea sovittaa tätä jaetta armo-opetukseen. Se koetaan vaikeana palana, koska sen mukaan syntien anteeksi saaminen näyttäisi edellyttävän parannuksentekoa. Näyttää kuin tässä olisi jokin ristiriita, mutta, jos asia ymmärretään oikein, mitään ristiriitaa ei ole.

Asia tulee ymmärrettäväksi, kun parannuksentekoa ajatellaan sydämen päätöksenä. Se ei siis ole sitä, että ihminen yrittäisi hyvittää omilla teoillaan syntejään, vaan sitä, että hän sydämessään päättää luopua niistä ja luovuttaa itsensä Kristuksen avun ja armon varaan.

Parannus on ensisijaisesti sisäinen päätös hylätä syntielämä ja sen tosiasian tunnustamista, etten kykene muuttamaan itseäni paremmaksi, vaan tarvitsen siihen Jumalan apua ja armoa. Anteeksiantoa ei saada vasta sitten, kun on onnistunut pääsemään eroon synneistään, vaan sen saa heti kun kääntyy katuvana Jumalan puoleen.

Syntien tunnustaminen ja hylkääminen on ensisijaisesti sydämen päätös, siksi sen voi tehdä kuka tahansa ja milloin tahansa. Se avaa Jumalalle mahdollisuuden tehdä puhdistavaa työtään. Tästä syystä parannuksentekoa kutsutaan tien raivaamiseksi. Se on esteiden raivaamista omassa sydämessä, jotta Herran Henki pääsee toimimaan.

Se ei ole suoritus armon saamiseksi tai ansaitsemiseksi, vaan se on antautumista Herran muutettavaksi. Herra on armollinen yksin Kristuksen sovitustyön tähden, mutta hänen Henkensä pääsee vaikuttamaan siellä, missä ihminen tunnustaa syntinsä ja päättää sydämessään luopua niistä. Parannus on lupaus siitä, että Herra saa valtuudet tehdä minun sydämessäni puhdistavaa työtään.

Mihin parannusta tarvitaan?

Jos parannuksenteko mielletään suorittamiseksi, se on kuin pohjaton suo, minne upotaan sitä syvemmälle, mitä useammin epäonnistutaan. Mitä suuremmat suoritusvaatimukset, sitä syvempiä ovat pettymykset, kun epäonnistutaan. Suorituskeskeisyys johtaa ennemmin tai myöhemmin farisealaiseen kaksinaamaisuuteen. Suorittaminen johtaa toistuviin pettymyksiin, jolloin aletaan etsiä Jumalan laista porsaanreikiä, jotta siitä ei tarvitsisi enää välittää.

Jumalaa ei tule ajatella vaativana suoritusten valvojana, vaan parannuksenteon mahdollistajana. Hän ei käske tekemään parannusta itsensä vuoksi, vaan omaksi ja lähimmäistemme parhaaksi. Herra kyllä pärjää hyvin, vaikka emme tekisi parannusta, mutta me itse emme pärjää.

Teemme parannusta siksi, että pääsisimme vapaiksi synneistä, jotka sitovat, tekevät uskonelämämme raskaaksi ja estävät Jumalan Hengen työn meissä. Teemme parannusta, jotta pääsisimme vapaiksi synneistä mitkä painavat, sitovat ja tekevät uskonelämän raskaaksi (Hebr.12:1).

Varjelu paatumukselta

Toinen syy parannuksenteolle on varjella sisimpänsä paatumukselta: ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.”(Sanl.4:23) Ellemme varjele sydäntämme puhtaana ennemmin tai myöhemmin se johtaa paatumukseen, mistä ei ole enää paluuta parannukseen.

Paavali kehotti Timoteusta kärsimään vaivaa ja taistelemaan uskon ja hyvän omantunnon puolesta (2 Tim.2:3). Hän myös kirjoitti: ”Tämän käskyn minä annan sinun toimitettavaksesi, poikani Timoteus, aikaisempien, sinusta lausuttujen ennustusten mukaisesti, että niiden nojalla taistelisit jalon taistelun, säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan haaksirikkoon joutuneet” (1 Tim.1:19)

Parannus armon varassa

Elämään kuuluvat myös epäonnistumiset, mikä on vain hyväksyttävä. Heikkoudet on helppo tunnustaa silloin, kun on luottamus Jumalan armoon. Lankeemusten sattuessa se myös rohkaisee nousemaan ylös ja jatkamaan saman tien matkaa. Armo merkitsee lukemattomia uusia mahdollisuuksia, kuten Sananlaskut asian sanoo: ”Sillä seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen” (San.l.24:16).

Ihminen, joka luottaa Jumalan armoon ei masennu lankeemuksen sattuessa tai jää vain paikoilleen, vaan nousee ja jatkaa matkaansa. Kaikki me joskus kompuroimme ja kaadumme, mutta tärkeintä on, että haluamme yhä uudestaan nousta ylös. Synteihinsä ei pidä jäädä siksi, että tuntee itsensä heikoksi ja epäonnistuneeksi.

Kun oppii luottamaan Jumalan armoon ja hyväksymään itsensä heikkona on paljon helpompi nousta lankeemusten jälkeen ylös. Raamattu sanoo Jumalan armon kasvattavan meitä siihen: ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa” (Tiit.2:11)

Parannus prosessina

Hyväksi ihmiseksi ei tulla pelkästään päättämällä, että alanpa tästä hetkestä paremmaksi ihmiseksi. Parhaassa tapauksessa pääsee nopeasti eroon joistakin ulkoisista tavoistaan, mutta ilman sisäistä muutosta se ei ole pysyvää. Tarvitaan luonnetta muuttava kehitys, mikä vaatii aikaa ja Jumalan sanan ja Hengen muuttavaa työtä.

Tätä kehitystä verrataan mullan alla piilevän siemenen kasvuun. Siemen saa kasvuvoimansa omasta kuolemastaan, veteen liuenneista ravinteista, sekä auringon valosta. Raamatun allegoria kuolevasta siemenestä on kuva mielen muutoksesta, siitä, että on valmis luopumaan kaikesta uuden kasvun hyväksi. Taivaasta lankeava sade on kuva Jumalan sanan ja Hengen muuttavasta voimasta ja aurinko kuva Jumalan armosta ja rakkaudesta.

Kaikki nämä yhdessä saavat aikaan metamorfoosin (kreik. metamorphoo), mistä Paavali puhui, tarkoittaen sisäistä muutosta. Jumalan sana ja Henki ovat kuin vesi, joka saa ravinteet virtaamaan ja kasvun heräämään. Jumalan armon ja rakkauden aurinko saa varren kurottautumaan ylös valoa kohti ja sadon kypsymään. Kuten luonnossa, ihmissydämessäkään kasvu ei tapahdu hetkessä. Tarvitaan Jumalan sanan kastetta ja hänen armonsa ja rakkautensa kypsyttävää vaikutusta.

Sisäinen, luonnetta muuttava, muutos on Jumalan Hengen ja sanan vähittäistä työtä. Kun se on päässyt kunnolla käyntiin, emme tee ainoastaan samoja asioita, joita Jeesus teki, vaan huomaamme haluavamme tehdä niitä. Muutoksesta tulee vähä kerrassaan, osa omaa identiteettiä ja tahtotilaa. Ajan kanssa luonne alkaa muuttua Kristuksen kaltaiseksi ja tästä muutoksesta tulee pysyvää. Muutokseen ei riitä se, että on tehnyt kerran parannuksen, se on tehtävä yhä uudestaan. Itsensä on luovutettava yhä uudestaan Jumalan Hengen työn alle ja luovuttava yksi kerrallaan niistä asioista, jotka estävät kasvun ja uskossa kehittymisen.

Sydämen huoneet

Tämä syvällinen, luonnetta muuttava, prosessi etenee sitä mukaa, kun ihminen avaa sydäntään ja antautuu Jumalan sanan ja Hengen muutettavaksi. Tätä Herran työtä voi kuvata myös talon valtauksena, joka etenee huone huoneelta. Sydän on kuin talo, jossa on monia huoneita. Ensin Herra tulee pääovelle kolkuttamaan ja pyytää päästä sisään. Hyvä Paimen kolkuttaa sydämen ovella ja käy sisään vain jos hänelle avaa ovensa. Hänen valonsa valaisee kotia, mutta ei vielä sen kaikkia nurkkia, joista osa piiloutuu lukittujen ovien taakse.

Elämässämme voi olla lukittuja tiloja, joihin emme ole antaneet kenenkään tulla emmekä välttämättä tunne itsekään kaikkia niiden salaisia osia. Ne voivat sisältää niin kipeitä ja häpeällisiä asioita, ettemme uskalla kohdata niitä itsekään. Voi olla myös asioita, joita vaalimme rakkaudella, vaikka tiedämme, etteivät ne ole meille hyväksi. Herra tietää mikä on hyväksemme, mutta ei hänkään ala availemaan oviamme väkisin, vaan pyytää lupaamme jokaisen huoneen kohdalla. Jos suostumme siihen, hän valaisee huoneen, siivoaa sen ja korjaa kaiken sen, mikä on mennyt rikki. Jos vain suostumme hän täyttää sen omalla rauhallaan ja hoitavalla läsnäolollaan.

Kasvurauha

Herra tarjoaa muutosta, mutta antaa kasvurauhan ja jokaiselle mahdollisuuden tehdä päätöksiä omaan tahtiinsa. Tämä tekee parannuksenteosta omaehtoisen prosessin, missä jokainen oikea päätös avaa Jumalalle lisää mahdollisuuksia toimia ja muuttaa sydäntä. Ihminen voi suostua Jumalan Hengen muutettavaksi, mutta varsinainen kasvu ja hedelmän kehittyminen ovat Jumalan pitkäjänteistä työtä.

Hänellä riittää kärsivällisyyttä muokata sydämen maaperää, kastella sitä sanallaan ja Henkensä kautta saadakseen ihmismielen avautumaan muutoksille. Joidenkin kohdalla muutokset tapahtuvat nopeasti ja toisten kohdalla tarvitaan enemmän aikaa. Joku voi olla kärsimätönkin, kun oma tai läheisen ihmisen muuttuminen tuntuu tapahtuvan liian hitaasti.

Tällaista ihmistä Herra kehottaa olemaan kärsivällinen, kuin peltomies, joka odottaa sadon kypsymistä (Jaak.5:7). Vilja ei kasva yhtään sen nopeammin, vaikka hyppelisi pellon laidalla tasajalkaa. Herramme itse on kärsivällinen peltomies ja hän haluaa meidänkin olevan itseämme ja muita kohtaan kärsivällisiä.

Heikkouksista huolimatta

Kun näemme oman viheliäisyytemme se voi masentaa ja tehdä olon toivottomaksi. Apostoli Paavalikin ymmärsi oman viheliäisyytensä, mutta ei jäänyt sitä surkuttelemaan. Hän kyllä sanoi: ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?”, mutta vastasi jo samalla tuskastuneeseen parahdukseensa: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia” (Room.7:24,25)

Paavali ei jäänyt surkuttelemaan lihallista heikkouttaan tai hakenut siitä verukkeita itselleen, vaan pyrki heikkouksistaan huolimatta palvelemaan Jumalan tahtoa. Kun hän tuskaili heikkouksiensa kanssa, Herra rohkaisi häntä ja osoitti, että niistä voi koitua jotakin hyvääkin: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa” (2 Kor.12:9).

Hyvä puoli, mikä heikkoudesta seuraa on se, että se tekee riippuvaiseksi Jumalasta. Ilman sitä tulisimme helposti itseriittoisiksi ja hengellisesti ylpeiksi. Se tekee pieneksi ja nöyräksi ja saa etsimään Jumalan armoa ja voimaa. Ilman sitä saattaisimme ajatelle, että pärjäämme kokonaan ilman häntä.

Luja ja tinkimätön päätös

Parannusta ei kannata tehdä puolivillaisesti, tinkien jostakin tai yrittäen tehdä kompromisseja. Sellainen johtaa vääjäämättä liukkaalle pinnalle, mistä ennemmin tai myöhemmin luisutaan alas. Parannus kannattaa tehdä heti alusta saakka päättäväisesti ja antautua kokonaan Herran muutettavaksi.

Jeesus käski repäisemään silmänsä irti ja katkaisemaan kätensä, jos ne viettelevät. Joskus pitää riuhtaista itsensä irti niistä asioista, jotka johtavat vahingollisiin tekoihin. Jokainen tajuaa miltä käden katkaiseminen tai silmän irti repiminen voisivat tuntua. Se on hyvä metafora siitä, miten pahalta synneistä irtautuminen voi tuntua. Se ei ole aina kovin helppoa, kun on kysymys asioista, jotka ovat tuottaneet mielihyvää ja muodostuneet tottumuksiksi.

Jos on vaikkapa addiktoitunut pornon katseluun siitä pitää hankkiutua eroon, vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Tottumuksista voi olla vaikea irtautua nopeasti, mutta se on mahdotonta, ellei edes yritä. Ainakin voi vähentää mahdollisuuksia joutua kiusauksiin. Se voi tarkoittaa vaikkapa pornokanavien lopettamista tai vahingollisten ihmissuhteiden katkaisemista.

Vapautumisen askeleet

Paheista irtautuminen voi olla työlästä, mutta Herran avun turvin se on mahdollista. Ensimmäinen askel siinä on pyrkiä tietoisesti eroon sellaisista harrastuksista, paikoista ja ihmisistä, jotka johtavat vääränlaiseen elämäntapaan. Se on juuri sitä raajojen ja silmien irti repimistä, mikä voi aluksi sattua, mutta Herran avulla se onnistuu ja myöhemmin se alkaa tuntua jopa hyvältä.

Toinen askel on pyrkiä korvaamaan vanhat tottumukset uusilla ja hakeutua sellaiseen seuraan, jossa on samanlainen halu muutokseen. Paavali kirjoittaa tästä nuorelle Timoteukselle: ”Pakene nuoruuden himoja, harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä (2 Tim.2:22).

Kolmas tärkeä asia on luottamus Herran apuun. On tärkeä lukea hänen sanaansa ja etsiä jatkuvasti hänen apuaan rukouksessa. Sitä kautta Herra pääsee vaikuttamaan tahtomista ja tekemistä ja muuttamaan sisältä käsin.

Viljon tarina

Addiktoitunut tarvitsee päästäkseen vapaaksi suoranaisen Jumalan ihmeen. Yksi tällaisen ihmeen kokenut oli Viljo niminen alkoholisti, joka oli elellyt vuosikausia alkoholistina Ruotsissa Burosin kaupungissa. Lääkärit olivat todenneet hänet patologiseksi alkoholistiksi, josta hän ei enää ikinä parantuisi. Pitkäaikainen juominen näkyi hänen kehossaan niin, että toinen käsi oli jäykistynyt liikkumattomaksi ja hänelle oli annettu vain muutama kuukausi elinaikaa.

Noihin aikoihin hän hakeutui erään uskovan ohjaamana paikalliseen seurakuntaan. Siellä hänen puolestaan rukoiltiin. Rukouksen aikana Jumalan Henki kosketti häntä voimakkaasti. Kun oli hetken aikaa rukoiltu Viljo pomppasi pystyyn ja alkoi kiittämään äänekkäästi Jumalaa. Samalla hän löi kätensä yhteen ja huomasi vasta sen tehtyään kuivettuneen kätensä parantuneen. Muutos oli niin voimakas, että hän pääsi kerrasta eroon alkoholismista ja eli tämän jälkeen vielä parikymmentä vuotta terveenä ja raittiina.

Vilpitön halu

Tällainen kertakaikkinen vapautuminen on mahdollista vain, jos ihmisellä itsellään on siihen vilpitön halu. Parannuksenteon on oltava ehdotonta ja vilpitöntä, jotta se voisi onnistua. Tiedän monia sellaisiakin alkoholisteja, jotka ovat hakeneet rukousapua vain päästäkseen eroon alkoholin haitoista ja voidakseen taas nauttia kunnolla juomisesta.

Jos todella haluaa vapautua paheistaan silloin ei ole varaa jättää minkäänlaisia takaportteja. Kaikenlainen verukkeiden keksiminen ja vilpillisyys ovat vain itsensä pettämistä ja estävät avun saamisen. Hengellinen keskeneräisyys tai heikkoudetkaan eivät saisi olla verukkeina sille, ettei edes yritä tehdä parannusta. Herran avulla se tulee helpommaksi, jos vain itsellä on vilpitön halu siihen.

Parannuksenteon onnistuminen ei vaadi täydellistä onnistumista taistelussa syntejä vastaan, mutta se vaatii täydellistä ja vilpitöntä päätöstä luopua niistä. Se onnistuu vain, jos on valmis tekemään täyttä totta ja valmis luopumaan kaikesta vääryydestä. Sitä tarkoittaa pyrkimys täydellisyyteen, mihin Raamattu meitä kehottaa (Matt.5:48).

Päästä meidät pahasta

By beta

On 29.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Jos tehtäisiin kysely siitä, mikä on kristityn pahin vastustaja, luultavasti useimmat nimeäisivät paholaisen pahimmaksi vastustajakseen. Sitä on helppo syytelläkin silloin, kun tapahtuu jotakin pahaa tai tekee sitä itse. Paholainen on kyllä voimakas vastustaja, mutta on pari sitäkin voimakkaampaa. Pahimmat vastustajamme ovat oma lihamme ja synti. Mistään muusta ei Raamatussa varoiteta niin paljon, kuin lihan ja synnin vaaroista.

Hebrealaiskirjeessä kehotetaan juoksemaan kestävinä edessä olevassa kilpailussa ja panemaan pois synti, joka niin helposti kietoo (Heb.12:1). Jakeen ”Kilpailu”- sana voi aiheuttaa ihmetystä ja nostattaa hien pintaan. Huojennuksena sanottakoon, että siinä kilpailussa ei kilpailla muiden kanssa tai muita vastaan. Se on kilpailu, missä kaikilla on oma sarjansa ja voiton ratkaisee pelkkä perillepääsy. Se on kestävyys-, ei nopeuslaji.

Kun synti alkaa kietoa ja tehdä etenemisestä vaikeaa asialle on tehtävä jotain. Juoksu on riittävän rasittavaa ilman mitään ylimääräisiä esteitäkin, eikä siitä tule mitään, jos on kietoutunut johonkin. Ensimmäinen asia, minkä voi tehdä, on rukoilla. Isämeidän rukous sisältää tärkeimmät päivittäiset rukousaiheemme ja yksi niistä on pyyntö: ”Päästä meidät pahasta”.

Syntiä vastaan on taisteltava. Siinä taistelussa on syytä tietää, mikä on syntiä, ettei taistelisi kuin ilmaan hosuen. Voi olla niinkin, että taistelee jotakin sellaista vastaan, mikä ei ole syntiä. Jotta emme taistelisi olemattomia vihollisia vastaan meidän pitää selvittää asia. Askeetikkojen mielessä kaikki elämän nautinnot ovat syntiä ja halut niihin pitää tukahduttaa, jos ei muuten, niin vaikkapa istumalla pylvään nokassa niin, kuin tekevät jotkut idän pylväspyhimykset.

.Raamatussa ei neuvota tukahduttamaan omia tarpeita, vaan opetetaan, miten niitä tulisi käyttää oikein. Tarpeet itsessään eivät ole synnillisiä. Ne ovat Jumalan luomia ja tarkoitettu tuomaan iloa ja siunausta. Niissä ei ole mitään väärää, kun niitä toteutetaan oikealla tavalla ja oikeissa yhteyksissään. Jumala on luonut tarpeemme, mutta hän haluaa, että opimme hänen avullaan hallitsemaan niitä ja käyttämään niitä oikein.

Sanan ”synti” merkitys Raamatussa

Sanan ”synti” kreikankielinen alkuperä tulee käsitteestä maaliin osumattomuus, maalin ohi meneminen, esim. jousella ammuttaessa tai keihästä heitettäessä. Urheilukilpailussa hutiin mennyt nuoli tai keihäs voi saada aikaan pahaa vahinkoa, samoin väärällä tavalla ja väärin kohdistettu tarpeiden täyttäminen. Synti on tarpeiden väärinkäyttöä, joko siten, että niitä käytetään sopimattomalla tavalla, toteutetaan väärien ihmisten kanssa tai ne saavat liian suuren vallan elämässä.

Ohi voi ampua vaikkapa syömisen ja juomisen kanssa. Jos ruuasta tai juomasta tulee liian tärkeä osa elämää, niin, ettei pysy enää kohtuudessa, se on ohi ampumista. Ohi voi ampua myös henkisten tarpeiden kanssa. On luonnollista, että nautimme kauneudesta tai vaikkapa erilaisista harrastuksista, mutta niihinkin liittyy ohi ampumisen vaara. Jos vaikkapa omasta ulkonäöstä tulee liian hallitseva osa elämää, tai addiktoituu nettipelaamiseen sekin voi tarkoittaa ohi ampumista.

Tarpeiden tyydyttämiselle on omat aikansa, tapansa ja paikkansa. Niitä ei pidä toteuttaa väärillä tavoilla, väärissä yhteyksissä tai päästää hallitsemaan niitä itseään. Kun tarpeet saavat liian suuren hallinnan ne muuttuvat haitallisiksi ajankäytölle, ihmissuhteille ja monelle muulle asialle. Mikä pahinta, tarpeiden tyydyttäminen voi häiritä Jumalasuhdetta. Se voi ottaa Jumalan paikan sydämessä, mitä voi hyvästä syystä pitää epäjumalan palvontana. Vatsastakin on tullut joidenkin ihmisten epäjumala, kuten Raamattu asian ilmaisee ( Fil.3:19).

Tarpeista ei saisi koskaan tulla liian tärkeitä, eikä niiden täyttäminen saisi mennä Jumalasuhteen edelle. Me uskovina saatamme ajatella, että kunhan kartamme juoppoutta, haureutta ja muita vahingollisia syntejä, asiat ovat hyvin. Samaan aikaan liiallinen syöminen tai jokin muu addiktio saattaa hallita. Mikään tarve ei saisi tulla liian hallitsevaksi. Siksi tarpeiden tyydyttämistä pitää opetella säätelemään ja tarvittaessa siirtämään. Kohtuuteen olisi syytä pyrkiä yhtä hyvin syömisen, rahan tavoittelun tai vaikkapa nettipelaamisen kanssa.

Tarkennus synnin määritelmään

Useimmat meistä pitävät varastamista ja murhaamista synteinä. Ne mielletään synneiksi, koska ihmisillä on sisäänrakennettu tieto siitä ja koska ne sisältyvät myös kymmeneen käskyyn. Käsityksemme synnistä voi olla silti puutteellinen. Kiinnitämme katseemme usein pelkästään tekoihin, mutta se pitäisi suunnata myös siihen, mitä tapahtuu sydämessä. Ymmärrämme paremmin synnin luonnetta, kun näemme tekojen ja ajatusten välisen yhteyden.

Jeesus puhui tekojen ja ajatusten suhteesta valaistakseen synti-käsitettä. Hänen fokuksensa oli siinä, mitä tapahtuu ihmisen sydämessä. (Raamatussa sydämellä tarkoitetaan ihmisen toiminnan kolmea keskeisestä säätelijää: 1) ymmärrys 2) tunteet 3) tahto.) Sydän on keskus, mistä koko synti käsite määrittyy ja minkä Jeesus ilmaisi näin sanoen: ”Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset” (Matt.15:19). Näillä sanoillaan Jeesus osoitti synnin alkujuurien olevan ajatuksissamme ja tahtotilassamme ja synnin määrittyvän niiden mukaan.

Me ihmiset kiinnitämme huomiomme sanoihin ja tekoihin, mutta Jumala katsoo ensisijaisesti sydämeen, siihen, millaisella ymmärryksellä, motiiveilla ja millaisessa tahtotilassa asioita tehdään. Hänen tuomionsakin määrittyy sydämen mukaan. Herran sanotaan tuomitsevan sydänten salaisimmatkin ajatukset ja aivoitukset (Hebr.4:12). Vaikka kymmenen käskyn laesta useimmat koskevat tekoja, lain myöhemmät tarkennukset jakavat nämä teot sen mukaan millaisin motiivein ja miten tietoisesti ne on tehty.

Otetaanpa yksi esimerkki, niin ymmärrät paremmin, mitä tarkoitan. Raamatun käskyissä on yksiselitteinen kielto: älä tapa, mutta asia tarkentuu, kun sitä tutkitaan muualta Raamatusta. Jos joku tappaa toisen ihmisen vahingossa Herra ei lue sitä hänelle synniksi, vaikka hänen lakinsa sanoo: ”Älä tapa”. Jos sitten joku tappaa toisen suutuspäissään, se määritellään synniksi, vaikka se ei olisikaan etukäteen suunniteltu. Sitäkin vakavampana syntinä pidetään sitä, jos tappaa toisen ihmisen suunnitellusti. Koska Herra tuntee ajatuksemmekin ja hän on oikeudenmukainen ei hän tuomitse silmän näöltä tai korvan kuulolta, vaan määrittelee synnin ja sen laadun motiivien mukaan ja sen mukaan miten tietoisesti se on tehty (Jes.11:3).

Voivatko ajatukset itsessään olla syntiä?

Jos synti määrittyy ajatusten mukaan, se herättää kysymyksen: ovatko ajatukset jo itsessään syntiä? Tähän meille antaa vastauksen Jeesus, kun hän sanoo: ”Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, se saastuttaa ihmisen”(Matt.15:18). Tämän mukaan ajatukset ja tunteet eivät sinällään ole vielä syntiä, ellei niiden anna muuttua sellaisiksi. Ne muuttuvat synneiksi, kun ne tulevat suusta ulos ilkeinä sanoina tai saavat tekemään jotakin muuta pahaa. Vasta ilmaistuina pahat ajatukset muuttuvat synnillisiksi ja saastuttavat ihmisen.

Vaikka tuntisi sisimmässään loukkaantuneisuutta ja kaunaa se ei vielä ole syntiä, ellei sitä ilmaista loukkaavina sanoina tai tekoina. Kielteiset tuntemukset tulevat ja menevät, mutta jos ne päästää suustaan loukkauksina tai ne muuttuvat teoiksi, se koituu synniksi ja saastuttaa ihmisen. Paha ajatus manifestoituu synniksi vasta kun se toteutuu käytännössä. Olemme varsin huonoja kontrolloimaan tunteitamme. Vaikka kuinka haluaisimme olla positiivisia, emme mahda aina kielteisille ajatuksillemme mitään. Vihastumme ihmisiin ja negatiiviset ajatukset pyrkivät tahtomattakin mieleen, mutta ne eivät itsessään ole syntiä eivätkä ne saastuta sydäntä.

Mielen synnit ja tunteiden käsittely

Jotta asia ei kävisi liian yksinkertaiseksi laajennetaan hiukan synti-käsitettä. Vaikka ajatukset eivät yleensä ole syntiä, joissakin tapauksissa ne voivat sitä kuitenkin olla. Esimerkiksi vihan tunne ei ole itsessään syntiä, mutta se voi muuttua synniksi, jos siitä ei halua luopua. Vihan tunne, josta ei ole suostuttu luopumaan, määritellään katkeruudeksi (Mark.11:25).

Katkeruus on tunne, josta pääsee vain päättämällä antaa anteeksi. Jotkut ovat kritisoineet tätä sanomalla, ettei katkeruudesta voi päästä eroon vain päättämällä. Se on totta, siitä tunteesta ei pääse pelkästään päättämällä, mutta päätöksen voi silti tehdä mielessään. Päätös luopua vihasta on ensiaskel katkeruuden tunteesta vapautumiseen. Se on sitä, että luopuu oikeudestaan vihata toista ihmistä.

Se on päätös, mikä avaa Pyhälle Hengelle mahdollisuuden tulla avuksi ja auttaa pääsemään vihan tunteesta. Vihan tunteesta vapautuminen voi silti viedä aikaa, koska psyykeemme tarvitsee aikaa tunteiden käsittelyyn. Luja päätös on avain anteeksiantoon, mutta tarvitaan vielä aikaa vihan käsittelyyn. Se onnistuu Jumalan hoitavan työn avulla ja on siten paljon helpompaa.

Raamatun ohjeita tunteiden käsittelyyn

Parempi olisi, jos katkeruutta ei pääsisi syntymään lainkaan. Siksi vihan tunteet kannattaa käsitellä mahdollisimman pian. Raamattu antaa siihen hyvän neuvon sanoen: ”Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö.” Älkää antako auringon laskea vihanne yli, älkääkä antako perkeleelle sijaa” (Ef.4:25-27). Tämä on erittäin hyvä neuvo siihen, kuinka meidän tulisi käsitellä vihaamme.

Loukkauksen tapahduttua on yleensä lähes mahdoton hillitä kiukkuaan, eikä tarvitsekaan. Jumalan sana näyttää sen, miten meillä on lupa tuntea vihastusta ja ilmaista tunteemme. Paras tapa vihan käsittelyyn on ilmaista tunteensa ajoissa, kuten jakeessa neuvotaan. Se rohkaisee luopumaan vääränlaisesta kiltteydestä, kiukun nieleskelystä ja asioiden painelemisesta villaisella. Sellainen vain sairastuttaa mielen ja jättää ilmapiirin myrkylliseksi.

Jeesuksen neuvon mukaan vihastuminen on parempi ilmaista jo saman päivän aikana. Riitakumppanin kanssa on hyvä puhua siitä mikä vihastuttaa, mutta se neuvotaan tekemään ilman syntiä, eli loukkaamatta toista osapuolta. Jos sen pystyy tekemään loukkaamatta, se puhdistaa ilmapiiriä ja auttaa pääsemään vihan tunteesta. Syyttely tai persoonaan kohdistuva arvostelu vain pahentaa asiaa, mutta oikein ilmaistuna vihastuminen puhdistaa ilmapiirin.

Vääränlaista kiltteyttä

Meihin on iskostettu vääränlaisia käsityksiä kiltteydestä ja manipuloitu ajattelemaan, että kaikkeen pitäisi suhtautua positiivisesti. Koetut loukkauksetkin niellään ja yritetään ajatella asioita positiivisesti. Moni on omaksunut näitä yltiöpositiivisia asenteita ja on oppinut tukahduttamaan tunteensa, mutta se ei auta asiaa. Kun vihan tunteita ei osata tai haluta käsitellä, ne painuvat tunnemuistiin, mistä ne putkahtelevat esiin vielä vuosienkin päästä.

Vaikka ihminen ei kantaisi tietoisesti kaunaa ketään kohtaan, se saattaa vielä vuosienkin päästä ilmetä niin sanottuna piilovihana. Joistakin ihmisistä näkyy päälle päin, että he ovat kestovihaisia, jatkuvasti äreitä, arvostelevia ja tuomitsevia. Viha ei välttämättä enää kohdistu niihin ihmisiin, jotka sen alun perin ovat aiheuttaneet, mutta se projisoituu yhä uusiin tilanteisiin ja kohdistuu yhä uusiin ihmisiin. Siksi on parempi antaa tunteidensa purkautua hyvissä ajoin puhumalla (”ennen auringon laskua”).

Kun vihantunteet menevät ohi ja asiat unohtuvat, niistä on enää vaikea puhua, mutta ne tallentuvat silti tunnemuistiin. Pahat sanat ja loukkaukset voivat aiheuttaa vuosikausia kestävän närkästyneisyyden, mikä vahingoittaa kaikista eniten ihmistä itseään ja aiheuttaa vaikeuksia hänen ihmissuhteissaan.

Himoitseminen

Eräs yleisimmistä mielen synneistä on seksuaalinen himo. Jeesus rinnasti sen huorin tekemiseen, kun hän sanoi: ”jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa”(Matt. 5:28). Näin siis pelkkä toisen ihmisen himoitseva katsominen määritellään synniksi. Tämä voi tuntua yliampuvalta, puhutaanhan kuitenkin luonnollisesta tarpeesta, mutta kun katsomme asiaa tarkemmin, huomaat, miten isosta asiasta on kysymys.

Entä, jos toista himoitsee niin, ettei himon kohde edes huomaa sitä, onko se silloinkin syntiä? Kyllä, sillä siitä on vahinkoa ihmiselle itselleen. Ihminen rikkoo sillä itseään vastaan sillä se vaurioittaa aina jollakin tavalla häntä sisäisesti ja hänen Jumalasuhdettaan. Seksuaalisuuden vääränlainen toteuttaminen niin fyysisesti, kuin himoitsemalla voi vääristää seksuaalisuutta ja haitata henkistä ja hengellistä elämää. Sama koskee muunkinlaista himoitsemista, kohdistuu se sitten mihin tahansa.

Kun raamattu puhuu himosta, sillä tarkoitetaan enemmän, kuin pelkkää halun heräämistä tai mielenkiintoa. Asia tulee ymmärrettäväksi, kun tarkastellaan lähemmin ”himo” -sanan merkitystä. Uuden testamentin himo-sanan perusmerkitys on ”kiivas liike”, mikä voidaan tulkita halujen valtaan heittäytymiseksi, fantasioimiseksi himon kohteella tai itsensä tyydyttämiseksi toista ihmistä katsellen. Kolossalaiskirjeessä sitä kutsutaan ”pahaksi himoksi”: ”Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta” (Kol.3:5).

Altistuminen pimeyden voimien vaikutuksille

Tässä jakeessa himo rinnastetaan epäjumalan palvelemiseen. Himoitseva on menettänyt kontrollin itseensä ja joutunut synnillisten halujensa valtaan, missä tilassa hän on altis pimeyden voimien vaikutuksille. Tätä langennutta tilaa kutsutaan Raamatussa sanalla ”maailma” missä ”lihalliset himot, silmien pyynti, elämän korskeus” sekä itse paholainen hallitsevat. Himoitseminen merkitsee siten altistumista pimeyden voimien vaikutuksille. Kun tässä altistumisessa mennään riittävän pitkälle alkaa muodostua erilaisia seksuaalisia ja muita käyttäytymisen vääristymiä, joita kutsutaan ”perversioiksi” ja ”addiktioiksi”.

Paha himo voi kohdistua lähes mihin tahansa, rahaan, valtaan ja niin edelleen. Jos tietoisesti antautuu halujensa valtaan ja fantasioi niitä mielessään, silloin ajatukset muuttuvat pahaksi himoksi, eli mielen synniksi.

Mielen synnin käsite on tuttu jo Vanhasta testamentista. Se on tuttu Mooseksen laista, minkä käskyt eivät koske ainoastaan ihmisen tekoja, vaan myös sitä mitä tapahtuu ihmismielissä. Kymmenennessä käskyssä kielletään tekemästä mielen syntiä näillä sanoilla. ”Älä himoitse lähimmäisesi huonetta. Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiansa äläkä mitään, mikä on lähimmäisesi omaa.” (2 Moos.20:17).

Pelkkä toisen ihmisen omaisuuden tai puolison himoitseminen on syntiä, mitä voi verrata mihin tahansa tekosyntiin. Sitä voi pitää yhtä lailla syntinä, kuin vaikkapa varastamista tai tappamista. Tällaisesta himoitsemisesta voi aiheutua monenlaista vahinkoa muille, mutta ainakin se vahingoittaa ihmistä itseään henkisesti ja hengellisesti. Kolossalaiskirje kutsuu sitä epäjumalanpalvelukseksi, koska se estää Jumalan Hengen vaikutuksen ja jättää ihmisen alttiiksi pimeyden voimien vaikutuksille.

Opeta meitä kiusauksista

By beta

On 27.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Israelissa rabbeilla oli omat seuraajansa, jotka oppivat elämisen taitoja ja hengellisiä viisauksia mestariensa opettamina, mutta heillä oli myös tilaisuus seurata ja oppia siitä miten nämä toimivat ja käyttäytyivät jokapäiväisessä elämässään. Samalla tavalla mekin voimme oppia omalta rabbiltamme. Eräs tärkeimmistä hänen käytännön opetuksistaan oli se, miten hän toimi joutuessaan kiusauksiin.

Pian sen jälkeen, kun hän oli saanut kasteen Jordanjoessa hän hakeutui erämaahan paastoamaan. Kun hän oli ollut neljäkymmentä vuorokautta syömättä ja paasto oli jo lopuillaan, perkele ilmestyi hänelle ja alkoi kiusata häntä. Se kiusasi häntä kaikilla niillä elämän osa-alueilla, joilla mekin joudumme kisauksiin. Hänen sanotaan olleen kaikessa kiusattu samalla tavalla, kuin mekin, mutta ilman syntiä (Hebr.4:15).

Hän joutui kasvotusten maailman kanssa, mitä Raamattu nimittää synnin ja pimeyden valtakunnaksi. Se ei ole tämä luotu fyysinen maailmamme, joka itsessään on hyvä, vaan sen sisällä vaikuttava synnillinen maailma. Se on demonisten voimien hallitsema maailma, missä vaikuttaa kolme synnin ilmenemismuotoa: lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus (1 Joh.2:16). Sitä maailmaa meitä varoitetaan rakastamisesta: ”Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä” (1 Joh.2:15).

Ensimmäinen kiusaus

Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä vuorokautta, kerrotaan, että hänelle tuli nälkä. Joku saattaa ihmetellä miksi hänelle tuli nälkä vasta kuukauden paastottuaan. Kokemuksemme mukaan nälkä tulee jo, kun on päivän syömättä, mutta se on kuitenkin vain nälän tunne. Tässä puhutaan todellisesta sisuskaluja kalvavasta nälästä. Jossakin vaiheessa paastotessa nälän tunne katoaa kokonaan, mutta kun se palaa, se on monin verroin pahempi.

Neljänkymmenen vuorokauden paaston jälkeen kaikki ihmiskehon vararavintokin on käytetty loppuun ja nälkä on totaalista. Jeesus oli niin nälkiintynyt, että todennäköisesti hänen tajuntansakin alkoi hämärtyä. Juuri tällaisella hetkellä paholainen tuli hänen luokseen ja esitti ensimmäisen kiusauksensa. Se sanoi: ”Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi”. Ajoitus oli täydellinen, mikä kertoo sen tuntevan hyvin ihmisen sietokyvyn rajat.

Paholainen ajoitti toimintansa juuri oikeaan hetkeen niin, kuin sillä on tapana tehdä. Se tietää tarkasti heikot kohtamme ja heikoimmat hetkemme. Neljänkymmenen vuorokauden paaston jälkeen ihminen on kuluttanut kaiken elimistöönsä kertyneen vararavinnonkin ja on vaarassa kuolla. Tuollaisessa tilassa kuka tahansa on heikko vastustamaan ruokaa.

Se oli Jeesuksellekin todellinen koetus, sillä hänellä oli aivan samanlaisia tuntemuksia, kuin kenellä tahansa meistä. Vaikka hänessä asui jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti, hän oli samalla täydellinen ihminen. Hänellä oli kaikki samat tarpeet, kuin meillä ja siksi lankeemuksen mahdollisuus oli todellinen.

Tässä kiusauksessa oli kyse jokapäiväisestä tarpeesta, minkä täyttäminen ei tietenkään olisi normaalisti väärin, mutta tässä tilanteessa se olisi ollut, sillä Jeesus oli antautunut Isän tahdon toteuttamiseen, eikä voinut ottaa ohjeita Jumalan vastustajalta. Hänen oli vietävä loppuun saakka paasto, mihin Isä oli hänet johtanut. Tämä osoittaa sen, että syntiinlankeemus ei ole vain sortumista paheisiin, vaan se on mikä tahansa teko, mikä johtaa sivuun Jumalan suunnitelmista.

Tottelemattomuus on taikuuden syntiä

Kuuliaisena Isälle Jeesus vastasi: ”Kirjoitettu on: ’Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee’.” Hän ei alkanut neuvottelemaan paholaisen kanssa, eikä suostunut sen houkutukseen, sillä se olisi merkinnyt luopumista Jumalan suunnitelmista ja vallan siirtämistä pahan voimille. Se olisi ollut asettautumista Jumalaa vastaan ja pimeyden voimien puolelle, kapinaa ja tottelemattomuutta, mistä raamattu sanoo, että se on taikuuden syntiä (1 Sam.15:23).

Tottelemattomuus on taikuuden syntiä siksi, koska se antaa vallan Jumalaa vastustaville voimille. Paholainen nousi itse kerran kapinaan luojaansa vastaan ja halusi nousta tämän yläpuolelle. Mikä tahansa teko, joka tehdään vastoin Jumalan tahtoa, on jatkumoa tälle samalle kapinalle.

Vaikka ihminen ei edes ymmärtäisi kapinoivansa Luojaansa vastaan, synti on silti aina hengellisen vallan siirtämistä voimille, jotka käyvät taistelua Jumalan hyvää tahtoa vastaan. Juuri siksi paholainen haluaa langettaa ihmisen. Tehdessään syntiä, ihminen astuu sen vaikutuspiiriin ja sitä kautta se pystyy lisäämään omaa valtaansa.

Lihan himo

Lihan himon kiusaus liittyy fyysisiin tarpeisiimme, tarkemmin sanoen niiden väärinkäyttöön. Lihan himon suurimmat kiusaukset kohdataan seksuaalisuuden alueella. Niin hieno asia, kuin seksuaalisuus onkin, se on vaarallinen, ellei sitä hallitse. Se on kuin tuli, joka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Tuli on suuri siunaus, kun se palaa takassa, mutta, jos sen päästää vapaasti leviämään, se nielee kaiken sisäänsä. Seksi on addiktoinut lukemattomia ihmisiä ja vinouttanut heidän seksuaalisuutensa.

Kun se saa liian suuren vallan mikään ei kohta enää riitä tyydyttämään ja pitää hakea aina vain rajumpia tapoja tyydyttää itsensä. Perversiot syntyvät juuri siitä, kun ihminen päästää himonsa valloilleen ja on valmis kokeilemaan kaikkea mahdollista saadakseen entistä suuremman nautinnon.

Himojen vapauttaminen päästää demoniset voimat valloilleen ja saa aikaan vääristyneitä seksuaalisuuden muotoja. Ne ovat merkkeinä siitä, ettei ihminen enää hallitse seksuaalista viettiään, vaan se hallitsee häntä. Jos seksuaalisuus päästetään täysin vapaaksi kaikista rajoitteista, se tekee ihmisistä tahdottomia orjiaan, tuhoaa perheet, ihmissuhteet, seksuaali-identiteetin ja kaiken.

Toinen kiusaus

Perkele ei luovuta helpolla, eikä se tehnyt niin Jeesuksenkaan kanssa. Kun se ei onnistunut vetoamaan hänen ruumiillisiin tarpeisiinsa, se päätti kokeilla toista lähestymistapaa. Se yritti langettaa hänet ”elämän korskeuden” syntiin vetoamalla hänen henkisiin tarpeisiinsa.

Se otti Jeesuksen kanssaan pyhään kaupunkiin ja asetti hänet pyhäkön harjalle sanoen: ”Jos sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas; sillä kirjoitettu on: ’Hän antaa enkeleilleen käskyn sinusta’, ja: ’He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi'” (Matt.4:5,6).

Selvästikin se yritti saada temppelin harjalta heittäytymisen näyttämään viattomalta pikku tempulta, mikä voisi kasvattaa Jeesuksen mainetta ja tuoda hänelle lisää ihailijoita. Se olisi voinut tehdä hänestä aikansa ”Houdinin”, jonka temppuja olisi tultu katsomaan pitkienkin matkojen takaa.

Kun perkele vetosi Jumalan lupaukseen suojella Jeesusta, se tapansa mukaan yritti saada kaiken näyttämään vaarattomalta. Se yrittii uskotella, että kyse oli vain vaarattomasta näytöksestä, millä Jeesus voisi todistaa yliluonnolliset kykynsä. Oletko huomannut omalla kohdallasi, miten se käyttää samaa taktiikkaa. Se yrittää saada kaiken näyttämään, viattomalta, harmittomalta ja turvalliselta?

Huomion tarve sivuraiteella

Näyttävä hyppy temppelin harjalta olisi varmasti tuonut Jeesukselle mainetta, mikä ei äkkiseltään tunnu huonolta asialta. Se olisi lisännyt hänen huomioarvoaan ja tuonut lisää arvostusta, mitä me kaikki kaipaamme. Meillä kaikilla on huomion tarve, mutta se ei saisi olla liian hallitseva. Jos se tulee niin suureksi, että pitää tehdä asioita oman maineen ja kunnian vuoksi se ei ole enää hallinnassa. Ihminen, joka pyrkii osoittamaan olevansa jollain tavalla muita parempi tai tärkeämpi on langennut elämän korskeuden syntiin.

Temppelinharjan kiusauksessa Saatana halusi vääristää Jeesuksen luonnollisen tarpeen saada huomiota ja arvostusta. Kaikilla meillä on huomion tarve, eikä siinä ole mitään pahaa, ellei se johda itsensä korottamiseen muiden yläpuolelle. Siinä ei ole mitään pahaa, jos ihminen nauttii muiden kehuista ja arvostuksesta, mutta, kun aletaan itse nostelemaan omaa kissanhäntää, ammutaan ohi. Sananlaskut neuvoo: ”Kehukoon sinua toinen, ei oma suusi; vieras, eikä omat huulesi” (Sanl.27:2).

.Tarve saada muiden hyväksyntää saa joskus epäterveitä piirteitä, jolloin se johtaa ”elämän korskeuteen” tai niin kuin toinen käännös sanoo ”mahtailevaan elämään”. Syntyy epäterve tarve näyttää olevansa muita osaavampi, älykkäämpi, tärkeämpi, kauniimpi, voimakkaampi tai varakkaampi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että esimerkiksi esiintyvä taiteilija olisi automaattisesti mahtailija. Mahtailu on sisäinen tuntemus, mikä tekee ihmisestä ylimielisen ja muita alentavan.

Narsistinen näyttämisen tarve

Riittämättömyyden tunne on varmaankin suurin syy haluun näyttää olevansa jotakin enemmän, kuin muut ihmiset. Ihminen vertailee itseään muihin ja se tekee epävarmaksi ja aiheuttaa halun korostaa itseään ja nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Syntyy narsistinen tarve tehdä jotakin, jotta voisi olla muiden ihailun ja huomion keskipisteenä. Itsensä ihailu ja näyttämisen tarve oli se, mikä sai Lusiferinkin nousemaan kapinaan Jumalaa vastaan. Se alkoi ihailemaan omaa kauneuttaan ja halusi tulla Jumalaa suuremmaksi

Sama narsistinen tarve riivaa tätä ihmiskuntaa ja aiheuttaa ison osan ongelmistamme. Itsensä korostaminen johtaa ylisuuriin kuvitelmiin itsestä ja alentavaan käytökseen muita kohtaan. Itseihailu johtaa muiden halveksimiseen ja alaspäin painamiseen ja monenlaisiin muihin itsekkyyden muotoihin.

Pyrkimys näyttää, että on muita parempi tai tärkeämpi tuo elämän keskiöön vallan, rikkauden ja maineen tavoittelun, joiden avulla omaa asemaa pyritään parantelemaan ja näyttämään omaa paremmuutta. Juuri näistä johtuvat tämän maailman suurimmat ongelmat. Mitä kaikkea ihmiset ovatkaan olleet valmiita tekemään saadakseen mainetta ja kunniaa? Tiedämme sen, miten mielettömiin tekoihin jotkut ovat syyllistyneet sitä tavoitellessaan.

Sodat ja monet väkivallanteot johtuvat pääasiassa siitä, että maineen ja suuruuden tavoittelussa ihmiset ovat havitelleet toistensa omaisuutta ja maa-alueita. Kansanjohtajat ja sotapäälliköt puhuvat kunniasta oikeutuksena väkivallalle ja oman vallan kasvattammiselle muita alistamalla.

Jos Jeesus olisi heittäytynyt alas temppelin harjalta ja säilynyt vielä hengissäkin, hän olisi varmasti saanut ihailua osakseen ja lisää kannattajia. Häntä olisi pidetty supersankarina, jota mikään ei voisi vahingoittaa. Siihen Jeesus ei suostunut. Hän ei ollut mikä tahansa tempuntekijä, eikä tehnyt ihmeitä saadakseen huomiota tai ihailua. Kun hän teki ihmetekoja, se tapahtui vain ja ainoastaan todellisesta tarpeesta, eikä siksi, että hän olisi esitellyt taitojaan tai saadakseen mainetta ja kunniaa.

Nöyryydessä hänen valtansa salaisuus

Jeesus ei ollut mikään halpahintainen tempuntekijä, joka olisi kerännyt itselleen rahaa ja mainetta. Hän ei etsinyt omaa kunniaansa, vaan antoi kaikesta kunnin Isälle ja sanoi Isän tekevän ne teotkin, jotka hän teki (Joh.14:10).

Hän kuvasi itseään sydämeltään nöyräksi ja hiljaiseksi (Matt.19:29). Juuri tässä nöyryydessä piili hänen voimansa salaisuus ja niin se piilee jokaisella meistäkin. Ei meilläkään ole muuta tietä, jos haluamme säilyä Jumalan käytössä ja nähdä hänen ihmeellisiä tekojaan.

Nöyryydessä oli hänen menestymisensä salaisuus ja sama resepti tarjotaan meille: ”Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen,vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti. Sen tähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman” (Fil.2:5-9).

Kun sanotaan, että hänet havaittiin olevan sellainen kuin ihminen, se paljastaa hänen mielenlaatunsa. Vaikka hänellä oli jumalallista auktoriteettia ja kyky tehdä ihmeitä, hän käyttäytyi, kuin tavallinen ihminen. Hän eli muiden joukossa tekemättä itsestään numeroa tai muiden yläpuolella olevaa pyhimystä. Hänen käytöksensä oli niin tavallista ja inhimillistä, että häntä uskalsivat lähestyä kaikenlaiset elämässään epäonnistuneet ihmiset, mistä fariseukset häntä pilkkasivatkin kutsuen häntä halveksivasti publikaanien ja syntisten ystäväksi (Matt. 11:19).

Taikuuden synti

Jos Jeesus olisi heittäytynyt temppelin harjalta, hän olisi syyllistynyt taikuuden syntiin ja hän olisi menettänyt jumalallisen asemansa. Jumala ei ole antanut lupaa tehdä ihmeitä ilman hänen ohjaustaan ja suostumustaan, ei siitäkään huolimatta, vaikka se tapahtuisi hänen nimissään. Ihminen ei voi käyttää Jumalan lahjoja oman mielensä mukaan tai saadakseen itselleen suosiota.

Jos sellainen toiminta synnyttää ihmeitä, niiden takana ei ole Jumala, vaan demoniset voimat. Kaikki ihmeiden tekijät, jotka toimivat Jumalan nimissä, evät ole hänen asiallaan. Joillekin heistä hän on kerran sanova: ”Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät” (Matt.7:23).

Raamatussa kerrotaan ihmeistä, jotka rikkovat fysiikan lakeja vastaan, mutta ei meillä ole lupa omin päin uhmata luonnon voimia. Meitä ei ole tarkoitettu hyppimään katoilta tai lentämään paikasta toiseen, vaikka Raamatussa kerrotaan sellaisiakin ihmeitä tapahtuneen Pyhän Hengen voiman avulla. (Ap.t.8:39,40). Ne eivät tapahdu ihmisten niin halutessa tai ihmisen voimalla, vaan, kun Jumala viisaudessaan niin päättää.

Herra ei suostu temppujen tekijäksi

Herra ei suostu ihmisen temppujen tekijäksi. Jos hän tekee ihmeitä, se tapahtuu hänen ajallaan ja ehdoillaan. Temppujen tekeminen hänen nimissään on taikuuden syntiä ja hänen kiusaamistaan. Siksi Jeesus vastasi paholaiselle: ”Taas on kirjoitettu: ’Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi’.

Yhdysvalloissa eräässä kirkossa pidetään näytösluontoisia esityksiä, joissa jotkut yrittävät todistella sitä, kuinka vahva usko heillä on. He nostelevat paljain käsin myrkyllisiä käärmeitä vedoten Raamatun lupaukseen, jonka mukaan Herra suojelee käärmeiden pistoilta. Se on samaa ,kuin jos Jeesus olisi hypännyt temppelin harjalta vedoten Jumalan varjeluun. Siinä syyllistytään Jumalan sanan väärinkäyttöön, jota Jeesus nimitti Herran kiusaamiseksi.

Temppujen tekeminen Jumalan nimissä on mitä suurimmassa määrin hengellistä ylpeyttä, mikä on kaikista pahin ylpeyden lajeista. Ihminen ottaa kunnian itselleen siitä, mikä kuuluisi Jumalalle. Se on oman uskon määrällä pullistelua, mikä ei ole yhtään sen pyhempää, kuin lihaksilla, älyllä tai omalla tietämyksellä pullistelu.

Kilpailu kunnioituksessa

Paavali kehotti elämään nöyryydessä ja pitämään toista ihmistä parempana kuin itseään” (Fil.2:2). Hän myös sanoi: ”Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne” (Room.12:10). Tämä kilpailu ei aiheuta vahinkoa kenellekään.

Sen sijaan, että kilpailemme keskenämme, kuka meistä on suurin, voisimme kilpailla toinen toistemme kunnioittamisessa, mikä lopettaisi turhanpäiväiset kukkoilut ja sen myötä loppuisivat myös kukkotappelut. Kysymys ei olisi enää siitä, kuka meistä on suurin, vaan siitä miten voisimme auttaa toisiamme tulemaan paremmiksi ja itsetunnoltaan terveemmiksi. Enää ei tarvittaisi alituista ja voimia kuluttavaa taistelua kunnian ja maineen puolesta.

Kolmas kiusaus

Kaksi ensimmäistä kiusausta eivät saaneet Jeesusta lankeamaan, joten panoksia oli jälleen korotettava. Paholainen korotti panoksia ja toi hänen eteensä kiusauksen, josta hänkään ei voisi enää kieltäytyä. Tähän viimeiseen kiusaukseen se latasi kaiken sen, mitä se pystyi tarjoamaan. Se lupasi kaiken sen mitä ihminen vain voi kuvitella saavansa koko elämänsä aikana.

Se vei Jeesuksen vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: ”Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua” (Matt.4:8-10). Tarvittiin vain yksi pieni kumarrus ja kaikki rikkaudet, valta ja niiden tuomat nautinnot olisivat kuuluneet hänelle. Moni ihminen on ollut valmis luopumaan ihanteistaan ja myymään sielunsa paljon vähemmästä.

Lukemattomat ihmiset ovat myyneet moraalinsa, omantuntonsa, periaatteensa ja sielunsa saadakseen valtaa, rikkauksia ja loisteliaan elämän. Monet muusikot ja taiteilijat ovat myyneet sielunsa paholaiselle saadakseen menestystä. Jeesus ei sitä tehnyt, vaan hän vastasi: ”Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: ’Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman’ (Matt.4:10).

Kiusaukset ihmisten kautta

Samanlaista tarjousta paholainen ei voi enää esittää, koska Jeesuksen ristintyön tähden sillä ei ole enää samanlaista valtaa, mutta sillä on edelleen vaikutusvaltaa hallitsemiensa ihmisten kautta. Siksi vastaavanlaiset kiusaukset tulevat vastaan työelämässä ja monissa muissa yhteyksissä. Sielumme silmien eteen maalataan loistelias elämä, joka on käsien ulottuvilla, jos vain olet valmis myymään periaatteesi, moraalisi, totuuden ja oikeuden.

Saamme erilaisia tarjouksia, jotka vaativat luopumaan hyvistä periaatteista ja työntämään oman tunnon vaatimukset syrjään. Mielessä väikkyy kuva rikkaista ihmisistä, jotka voivat toteuttaa lähes kaiken haluamansa, mutta emme tiedä sitä, mitä he ovat joutuneet maksamaan siitä. Etukäteen ei kukaan kerro millaisia uhrauksia se vaatii. Loistelias elämä on se, mitä moni yrittää saada, mutta harva aavistaa, mitä se todella maksaa. Raamatussa varoitetaan siitä: ”Sillä rahan himo on kaiken pahan juuri, sitä haluten monet ovat eksyneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä monella tuskalla”(1 Tim.6:10).

Rahan uskotaan tuovan onnellisuutta ja varmasti se sitä jossain määrin tuokin, mutta, kun siitä tulee niin tärkeä osa elämää, että sen vuoksi uhrataan totuus, oikeus, usko tai jokin muu elämän tärkeimmistä arvoista seurauksena on arvottomuuden tunne ja mielenrauhan kadottaminen. Paholainen ei anna mitään vastikkeettomasti. Se vaatii aina omansa. Se ottaa pois mielenrauhan, kyvyn nauttia saavutuksista, rikkoo ihmisen sisäisesti ja mikä pahinta, turmelee sielun ja vie kadotukseen.

Raamatun varoitus

Kun rahasta tulee liian tärkeä asia, kaikki on kaupan, arvot, ihanteet, ihmissuhteet ja kaikki muukin. Rahan himolla ei ole rajoja, sitä himoitseva ei saa sitä koskaan kyllikseen. Ahnetta ei mikään riitä tyydyttämään ja hän joutuu elämään jatkuvassa pelossa, että menettää senkin minkä on jo ehtinyt saavuttaa. Kyltymätön tarve ja menettämisen pelko luovat yhdessä Timoteuksen kirjeen kuvaaman paradoksaalisen tilanteen, missä kaikista halutuin tuottaa suurinta tuskaa.

Rahaan liittyvät vaarat ovat niin suuret, että ne saivat Aagur nimisen miehen rukoilemaan: ”Kahta minä sinulta pyydän, älä niitä minulta koskaan kiellä, kuolemaani saakka: Vilppi ja valhepuhe pidä minusta kaukana. Älä köyhyyttä, älä rikkautta minulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää etten kylläisenä tulisi kieltäjäksi ja sanoisi: ”Kuka on Herra?” ja etten köyhtyneenä varastaisi ja rikkoisi Jumalani nimeä vastaan” (Sanl 30:7,8).

Hän tuntee kiusauksemme

Jeesuksen on helppo ymmärtää meitä, koska hän on ollut kaikessa samalla tavalla kiusattuna, kuin mekin. Hän joutui kamppailemaa samanlaisten kiusausten kanssa. Hän siis tuntee kiusauksemme ja ymmärtää myös heikkoutemme. Hebrealaiskirje vakuuttaa: ”Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä” (Hebr.4:15).

Tämä on hyvä pitää mielessä, kun joutuu kiusatuksi ja silloinkin kun lankeaa kiusauksiin. Vaikka Jeesus selvisi niistä ilman syntiä, hän tietää sen, miten vaikea niistä on selvitä. Vaikka hän itse selvisi kiusauksista, hän kykenee samaistumaan meihin. Hän tuntee sääliä ja myötätuntoa, kun tietää miten heikkoja olemme ja miten vaikea on kestää koettelemuksia ja taistella kiusauksia vastaan.

Vastoinkäymisiset ja koettelemukset

By beta

On 25.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Vastoinkäymisiä pidetään usein Jumalan rangaistuksina. Kun joku joutuu kokemaan niitä, oletuksena on se, että hän on tehnyt jotakin pahaa ja häntä rangaistaan siitä. Parhaat ystävätkin saattavat syytellä, kuten tekivät Jobin ystävät, jotka ajattelivat vastoinkäymisten olevan hänen omaa syytään. Syyttely ja syyllisten hakeminen on ihmisille ominaista. Oma syyllisyyden tunne projisoituu muihin ihmisiin. Aina kun syntyy ongelmia, jostakin pitää löytää joku syyllinen, jonka voisi osoittaa itseään pahemmaksi.

Koska syyllisten etsiminen on meille ominaista, oletamme Jumalankin ajattelevan samalla tavalla. Hänen sanansa kuitenkin osoittaa sen, ettei hän ajattele samoin. Hän ei syyttele, eikä rankaise edes silloin, kun ansaitsisimme sen. Hän ei kyttää selkämme takana saadakseen rangaista jokaisesta virheestämme: ”Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät” (Ps.103:10).

Ongelmat, joita kohtaamme, eivät ole Jumalan rangaistuksia, vaan ne johtuvat omista tai muiden ihmisten vääryyksistä ja virheistä, joita paholainen käyttää hyväkseen kiusatakseen ja syytelläkseen meitä. Jumalakin voi käyttää niitä, mutta hän tekee sen aina parhaaksemme. Ne voivat palvella hänen tarkoitusperiään, sillä hän kurittaa, kasvattaa ja koettelee niiden kautta.

Pystyykö Jumala suojelemaan?

Koettelemuksissa ollessa saattaa tulla epäilys, ettei Jumala kykene suojelemaan pahalta. Tosiasiassa paholainen ei voi katkaista hiuskarvaakaan päästämme Jumalan sitä sallimatta (Luuk.21:18). Silloin, kun hän sallii kiusattavan, hän ei anna kiusata enempää, kuin voimme kestää (1 Kor.10:13).

Kärsivällisyyttämme koetellaan ja sietokykyämme kasvatetaan, mutta ei koskaan liikaa. Olen huomannut miten kärsivällisyys ja sietokyky venyvät lähes loputtomiin silloin kun säilyttää luottamuksensa Herraan ja ymmärtää, että sillä kaikella on tarkoituksensa.

Paholaisen valta voi tuntua ajoittain rajattomalta, mutta koskaan se ei voi tehdä mitä vain haluaa. Taivaallinen Isämme asettaa sille tarkat rajat, joita se ei saa ylittää. Se on kuin kettinkiin sidottu peto, jonka kynnet raapivat ihoa, mutta eivät ylety kunnolla vahingoittamaan. Se voi onnistua vain niissä rajoissa, joissa Jumala sen sallii.

Vain siinä tapauksessa, jos suhtautuu välinpitämättömästi Jumalan sanan ohjeisiin ja tekee tieten tahtoen niitä vastaan, voi joutua ylimääräisiin vaikeuksiin, mutta silloinkin Herra on valmis auttamaan, kun nöyrtyy tunnustamaan virheensä ja huutamaan häntä avukseen (Ps.50:15).

Mistä kärsimykset ja koetukset johtuvat?

Kärsimykset johtuvat joko itse tai toisten aiheuttamista pahoista teoista, mutta Herra ei niitä aiheuta. Pahoilla teoillamme tarjoamme paholaiselle mahdollisuuden ja oikeuden rusikoida meitä ja sitä rusikointia Jumalakin voi käyttää kurittaakseen ja palauttaakseen tahtonsa tielle. Hän ohjaa oikealle tielle, kuin paimen vitsalla ja sauvalla.

Psalmintekijä kirjoittaa juuri tästä. Hän sanoo, että hänen vitsansa ja sauvansa lohduttavat, minkä voi ymmärtää, kun ajattelee vitsaa ja sauvaa huolenpidon välineinä. Ne lohduttavat, jos tiedostaa hänen käyttävän niitä omiensa parhaaksi. Niitä, joita Herra rakastaa, hän kurittaa, kuin isä lastaan (Hebr.12:6). Herra kurittaa suojellakseen ja kasvattaakseen niitä, jotka ovat hänelle erityisen rakkaita.

Meitä kiusaavat omat himomme, saatana tai molemmat yhdessä, mutta Jumala ei koskaan kiusaa ketään (Jaak.1:13). Herran voi kuitenkin sallia kiusaukset ja koettelemukset, mutta hänellä on siihen aina jokin syy. Joskus hän voi tehdä sen koetellakseen uskoamme ja kasvattaakseen sitä (1 Piet.1:7). Toisinaan hän sallii sen kääntääkseen meidät pois pahoilta teiltämme.

Koettelemusten tärkein anti on oppia luottamusta Herraan silloinkin, kun asiat eivät ole hyvin. Niiden tarkoituksena on myös kasvattaa uskoa, kärsivällisyyttä ja toivoa (Room.5:3).

Koettelemukset kestävä saa suuremmat siunaukset

Jobille paholaisen aiheuttamat koettelemukset tulivat kuin hyökyaalto vieden perheen, omaisuuden, terveyden ja kaiken mikä oli hänelle tärkeää, mutta koska hän kesti katkeroitumatta ja menettämättä uskoaan, hän pääsi ikään kuin luokaltaan. Hän oli oppinut luottamaan enemmän Herraan ja sai siitä myös palkinnon. Palkintonaan hän sai moninkertaisen korvauksen kaikesta menettämästään.

Kun Herra koettelee, se on merkki siitä, että hänellä on varallemme jokin suuri siunaus. Jos kestämme koetuksen, siirrymme läheisempään Jumalan tuntemiseen, kuten kävi Jobille, joka sanoi: ”Korvakuulolta olin sinusta kuullut, mutta nyt ovat silmäni nähneet sinut” (Job.42:3). Koetukset kestettyämme hengelliset silmämme avautuvat näkemään Jumalan suuruuden, koemme läheisempää yhteyttä häneen ja hänen siunauksensa kasvavat elämässämme.

Luopumisen siunaukset

By beta

On 23.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Eräänä päivänä Pietari teki Jeesukselle yllättävän kysymyksen. Hän sanoi: ”Katso, me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua; mitä me siitä saamme?” Kysymys oli yllättävä, sillä siitä oli jo kauan aikaa, kun Pietari oli jättänyt kalastajayhteisönsä, ammattinsa ja kaiken taakseen ja lähtenyt seuraamaan Jeesusta. Vasta nyt, monen kuukauden jälkeen, hän alkoi kysellä sitä, mitä hän ja muut Jeesuksen seuraajat siitä saisivat.

He olivat tehneet suuren uhrauksen elämässään kyselemättä siitä palkintoa. Nyt vasta, paljon myöhemmin, Pietari alkoi kysellä, mitä he saisivat, kun olivat luopuneet kaikesta. Oliko itsekäs oman voiton tavoittelu nousemassa pintaan? Tuskinpa vain, Pietarin myöhemmät elämän vaiheet eivät anna mitään aihetta sellaiselle oletukselle. Pietari pysyi uskollisena Jeesuksen seuraajana vainojenkin keskellä ja hän oli valmis kuolemaankin Jeesuksen puolesta, minkä hän myöhemmin tekikin.

Jeesus vastasi Pietarille: ”Totisesti minä sanon teille: siinä uudestisyntymisessä, jolloin Ihmisen Poika istuu kirkkautensa valtaistuimella, saatte tekin, jotka olette minua seuranneet, istua kahdellatoista valtaistuimella ja tuomita Israelin kahtatoista sukukuntaa. Ja jokainen, joka on luopunut taloista tai veljistä tai sisarista tai isästä tai äidistä tai lapsista tai pelloista minun nimeni tähden, on saava monin verroin takaisin ja perivä iankaikkisen elämän” (Matt.19:27,29).

Pietarin egosentrinen rakkaus

Vastaukseen ei sisältynyt minkäänlaista moitetta, päinvastoin, se oli hyvin rohkaiseva. Olihan Pietari luopunut kaikesta vapaaehtoisesti ja hänellä oli oikeus saada siitä jotakin korvausta. Herra ei näyttänyt odottavan täydellistä pyyteettömyyttä. Hän tiesi, että sitä on vain Jumalalla, joka voi sitä ihmisellekin antaa. Emmehän voi antaa itsestämme yhtään sen enempää, kuin mitä olemme luojaltamme saaneet.

Jeesuksen vastaus osoittaa, miten merkittävänä hän piti Pietarin ja muiden seuraajiensa uhrautuvaisuutta. Sen arvoa ei näyttänyt laskevan yhtään heidän halunsa tulla siitä palkituksi. Jeesus kyllä tiesi ihmisten toimivan niin kuin luoduille on ominaista ja mahdollista ja näytti hyväksyvän sen. Pietarin rakkaus ei ollut pyyteetöntä, vaan se oli vastikkeellista. Se oli egosentrista, mikä yleisen määritelmän mukaan on sitä, että ihminen ajattelee asioita, joko tietoisesti tai tiedostamattaan, itsensä kannalta ja omasta näkökulmastaan silloinkin, kun hän tekee muille hyvää.

Egosentisuus ei estä ajattelemasta aidosti ja vilpittömästi myös toisten parasta. Vaikka ihminen hakee omaakin etuaan tehdessään muille hyvää, hän voi tehdä sen vilpittömällä mielellä ja rakkaudesta. Vastike mitä odotetaan ei useinkaan tarvitse olla sen kummempaa, kuin hyvän tekemisestä saatu hyvä mieli. Se voi jo riittää motivoimaan hyvän tekemiseen.

Rakkauden vastavuoroisuus

Teemme muille hyvää, jotta saisimme vastavuoroisesti heiltä jotakin hyvää, vaikkapa vain heidän hyväksyntänsä. Sama vuorovaikutteinen ja palkitsevuuteen perustuva mekanismi ilmenee Jumalan käskyssä rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään (Matt.22:39). Käsky liittää lähimmäisen rakastamisen itsensä rakastamiseen. Ellei pysty rakastamaan itseään on vaikea rakastaa lähimmäistäkään.

Jumala, joka on meidät luonut tietää, että kykymme rakastaa lähimmäistä on riippuvainen siitä, että osaamme rakastaa itseämme. Siksi lähimmäiselle osoitettua rakkautta ei voi erottaa itsensä rakastamisesta. Vain sellainen ihminen pystyy jakamaan rakkautta muille, joka on itse saanut kokea rakkautta ja hyväksyntää ja joka siksi kykenee hyväksymään ja rakastamaan itseään.

Rakkautemme Jumalaan motivoituu siitä, kun hän osoitti ensin meille rakkautta. Se motivoi meitä rakastamaan häntä ja myös lähimmäisiämme. Jumalan rakkaus heijastuu meistä rakkautena häntä ja lähimmäisiämme kohtaan. Meissä ihmisissä kyky rakastaa muita ihmisiä on aina tavalla tai toisella heijastumaa siitä, mitä olemme saaneet itse kokea. Se on rakkauden vastavuoroisuutta, jonka palkitsevuutta Jeesus käyttää hyväkseen saadakseen meidät luopumaan kaikesta ja seuraamaan itseään.

Taivaallinen korvausmenettely

Pietari ei tullut torjutuksi siitä, kun hän kysyi palkkaa Jeesukselta. Päinvastoin, Herra lupasi palkita hänet ja muut seuraajansa moninkertaisesti tässä ja vielä tulevassakin ajassa. Päätös luopua kaikesta Jeesuksen seuraamisen vuoksi oli avannut heille pääsyn ”taivaallisen korvausmenettelyn” piiriin. Heille luvattiin täysi korvaus kaikesta siitä, mistä he olivat luopuneet Jeesuksen seuraamisen tähden.

Tämä tarkoittaa sitä, että lupaus on ehdollinen. Se ei kuulu kaikille, ei vaikka kuinka uskoisi Jumalan lupauksiin. Se ei kuulu ihmiselle, joka ei ole valmis luopumaan kaikesta Jeesuksen seuraamisen tähden. Se ei tule, kuin Manulle illallinen jokaiselle, joka vain uskoo ja odottaa käsi ojossa. Lupaus ei kuulu niille, joille mikä tahansa muu asia on tärkeämpää, kuin Jeesuksen seuraaminen (Matt.6:24).

Tätä joidenkin on vaikea hyväksyä, mutta, jos he lukisivat tämän ja muut Raamatun lupaukset, he huomaisivat, miten lähes kaikkiin sisältyy jokin ehto. Pelastus kuuluu lahjana kaikille, mutta lähes kaikkiin muihin lupauksiin sisältyy jokin ehto. Niitä saadakseen on oltava valmis maksamaan jotakin. Ensisijaisesti kaikesta luopuminen on sydämen päätös, mutta se voi tarkoittaa konkreettistakin luopumista asioista, jotka estävät Jeesuksen seuraamisen.

Aarteet maan päällä

Yksikään ihminen, joka ei ole valmis luopumaan kaikesta Jeesuksen seuraamisen vuoksi, ei kuulu hänen lupaamansa korvausmenettelyn piiriin. Jos siis joutuu luopumaan asioista muista syistä, Herra ei lupaa korvata menetettyä. Hänellä ei ole kaikenvara -vakuutusta ihmisen varalle, jonka sydän on kiinni maallisissa ja joka kokoaa itselleen aarteita maan päälle.

Silloin on vain nieltävä itse tappionsa, kuten Jeesus tässä sanoo: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta” (Matt.6:19).

Jos ihmisellä on asioita, jotka ovat tulleet Kristusta tärkeämmiksi ja hän menettää ne, Herralla ei ole hänen varalleen mitään korvaavaa tässä ajassa, eikä tulevassa. Se mikä on menetettyä sitä ei korvata. Sen perään on turha enää haikailla tai syytellä Jumalaa menetetystä. Viimeistään silloin, kun on jotakin menettänyt, olisi aika herätä huomaamaan, mikä elämässä on tärkeintä ja luovuttaa itsensä ja kaikki elämässään Herralle.

Luopumisen siunaus

Edes perhesuhteet eivät saisi tulla Jeesuksen seuraamisen esteeksi, sillä Jeesus sanoi: ”Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias. Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen” (Matt.10:37-39).

Elämme vain kerran ja mikään ei voi korvata sitä, minkä Herra on elämämme varalle suunnitellut. Jos kadottaa hänen ainutlaatuisen suunnitelmansa, sitä ei korvaa mikään määrä rahaa, mainetta tai nautintoja. Jotakin todella arvokasta voi kadottaa yrittäessään pelastaa maineensa, ihmissuhteensa, suosionsa tai urakehityksensä. Pahimmassa tapauksessa menettää sielunsakin (Fil 3:19).

Jeesuksen seuraajan tulee olla tarvittaessa valmis luopumaan rakkaimmista ihmissuhteistakin: ”Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni (Luuk.14:26).

Vaatimus omaisten, lasten ja oman elämän vihaamisesta tuntuu omituiselta, ellei ota huomioon sitä tyylilajia, mitä Jeesus tässä käytti. Hän käytti tuon ajan puhetavalle tyypillistä hyperbolaa, eli liioittelevaa puhetta. Sillä hän alleviivasi asioiden tärkeysjärjestystä. Tietenkään hän ei halua meidän vihaavan omaisiamme tai omaa elämäämme, hänhän on antanut tehtäväksi huolehtia itseämme ja omaisistamme (1 Tim.5:8).

Asiat pitää vain laittaa tärkeysjärjestykseen ja pitää kiinni Jumalan sanan viitoittamasta tiestä silloinkin, kun se johtaa ristiriitaan omien tai muiden ihmisten mielipiteiden ja toiveiden kanssa.

Ruhtinaallinen palkka

Niille, jotka suostuvat vapaaehtoisesti luopumaan kaikesta kuuluu lupaus: ”Totisesti minä sanon teille: ei ole ketään, joka minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista tai äidistä tai isästä tai lapsista tai pelloista, ja joka ei saisi satakertaisesti: nyt tässä ajassa taloja ja veljiä ja sisaria ja äitejä ja lapsia ja peltoja, vainojen keskellä, ja tulevassa maailmassa iankaikkista elämää” (Mark.10:29).

Luopuminen tekee aluksi kipeää, mutta kun sen tekee täydestä sydämestä, Herran Henki tulee avuksi ja se muuttuu helpommaksi. Aluksi asiat saattavat muuttua entistä pahempaan suuntaan, mutta kun jaksaa uskoa, ennemmin tai myöhemmin ne kääntyvät siunauksiksi. Siunausten tulo saattaa antaa odottaa, mutta tärkeintä on se, että on lähdetty siunausten tielle. Määränpää ratkaisee, ei se mitä koetaan matkalla.

Kyynellaakson kautta

Useimmiten joudumme luopumaan kaikesta vain sydämissämme, mutta joskus se voi realisoituakin. Kaikesta luopuminen voi tulla eteen aivan kengreettisesti, mikä tekee kipeää. Joskus joudutaan kulkemaan kyynellaaksojen kautta, mutta Herra lupaa muuttaa nekin lähteitten maaksi (Ps.84:7). Suurimmat siunaukset tulevat usein suurten vastoinkäymisten ja surujen jälkeen.

Erään uskoon tulleen nuoren kokemus on tästä hyvä esimerkki. Hän kertoi, kuinka hänen perheensä oli vaikea hyväksyä hänen uskoon tuloaan, varsinkin hänen isänsä. Hän vaati poikaansa luopumaan uskostaan sillä uhalla, että ajaisi hänet pois kotoaan ja katkaisisi kaiken rahallisen tuen. Poika kävi tuohon aikaan lukiota ja oli riippuvainen vanhemmistaan, mutta hän valitsi Jeesuksen seuraamisen. Hän oli valmis luopumaan vanhemmistaan, kodistaan ja jättämään lukionkin kesken.

Eikä hänen isänsä perääntynyt uhkauksestaan. Poika joutui lähtemään kotoaan, mutta Herra piti hänestä huolta. Hän pystyi suorittamaan koulunsa loppuun ilman vanhempiensa tukea, kun yksi hänen sukulaisistaan otti hänet luokseen asumaan ja rahoitti hänen elämisensä ja opintonsa. Myöhemmin Herra johdatti hänelle hyvän uskovan puolison ja johti hänet työhön, josta hän nautti suuresti. Joidenkin vuosien päästä suhteet omiin vanhempiinkin korjaantuivat

Kestävään onnellisuuteen

Moni kristitty on kaiken aikaa käsi ojossa anomassa Jumalan lupaamia siunauksia, kuin lapsi karamelleja, eikä saa niitä, koska ei ymmärrä tai halua luopua mistään. Siksi moni kyllästyy ja pettyy Jumalaan, vaikka heidän pitäisi olla pettyneitä itseensä. Ellei vapaaehtoisesti halua luopua mistään ennemmin tai myöhemmin Jumalan siunaukset tyrehtyvät ja tunne hänen läsnäolostaankin katoaa.

Luopuminen koetaan yleensä kielteisenä asiana, mutta sitä se ei ole, kun se tapahtuu Kristuksen seuraamisen vuoksi. Luopuminen avaa onnellisuuden lähteen, sillä se johtaa läheisempään suhteeseen Kristuksen kanssa. Tätä Aasaf kuvailee psalmissaan sanoen onnensa tulevan siitä, kun hän kokee olevansa Jumalaa lähellä (Ps.73:28). Tällaiseen kokemukseen voi päästä vain, jos elämän keskiössä on Kristus ja kaikki muu on toisarvoista.

Jos Kristus on elämän keskiössä, onnellisuus on jokapäiväistä. Se on kuin pulppuava lähde, joka saa aikaan jatkuvia onnen tunteita. Se saa tavallisen arjen keskellä sydämen laulamaan, kuin psalmin kirjoittajalla: ” Sen tähden minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, ja myös minun ruumiini asuu turvassa”(Ps.16:9).

Emme tarvitse jatkuvasti uusia onnen lähteitä muualta, kun sellainen pulppuaa omassa sisimmässä, kun Jumalan jatkuva virta pulppuaa sydämessämme. Herraa lähellä elävä tuntee elämän veden raikkaana virtaavan juoksun omassa sisimmässään ja siunaukset, jotka pulpahtelevat esiin työssä ja arjessa.

”Avuksesi huuda minua hädän päivänä”

Kuinka on sitten niiden laita, jotka eivät ole luopuneet kaikesta Jeesuksen seuraamisen vuoksi ja jotka eivät kuulu taivaallisen korvausmenettelyn piiriin? Onko heillä mitään mahdollisuutta saada Jumalan apua. Tietysti on, onhan hän armollinen Jumala, eikä hän ketään hylkää, joka hänen puoleensa kääntyy. Herra ei jätä ihmistä pulaan, joka hädissään etsii hänen apuaan.

Menetyksiä ei kuitenkaan luvata korvata, mutta Herra voi auttaa hädässä olevaa ja johdattaa hänet uuteen alkuun. Herra haluaa armossaan auttaa niitäkin, jotka eivät ole välittäneet hänestä lainkaan. Hän odottaa voidakseen auttaa ja armahtaa. ”Sen tähden Herra odottaa, että voisi olla teille armollinen, sen tähden hän nousee armahtaaksensa teitä; sillä Herra on oikeuden Jumala. Autuaita kaikki, jotka häntä odottavat! (Jes. 30:18).

Jokaisella, joka kääntyy Herran puoleen, on mahdollisuus saada hänen apunsa, sillä hän sanoo sanassaan: ” Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua”(PS. 50:15). Tähän lupaukseen ei sisälly mitään ennakkoehtoja, mutta se sisältää ”jälkivaatimuksen”: ”ja sinun pitää kunnioittaa minua”.

Kun siis olet saanut avun Jumalalta, sinun tulee antaa siitä kunnia Herralle. Psalmi puhuu siitä seuraavasti: ”Kiitä Herraa sieluni ja kaikki mikä minussa on, hänen pyhää nimeään. Kiitä Herraa sieluni ja älä unohda, mitä hyvää hän minulle tehnyt on.” Viimeistään silloin kun on saanut avun Herralta, tulisi kiittää ja kunnioitta häntä, eikä pelkästään suullaan, vaan myös elämällä hänen tahtonsa mukaan.

Silloin kun Herra antaa apunsa hän kutsuu ihmistä antautumaan hänelle, jotta ei tapahtuisi jotakin vieläkin pahempaa. Raamattu sanoo, että hänen hyvyytensä vetää meitä parannukseen. Kun on kokenut Herran avun, silloin tulee antaa koko elämä hänen käsiinsä ja antautua hänen johdettavakseen. Herra ei halua olla jatkuvasti pelkkä hätävara, jonka puoleen käännytään vain silloin, kun joudutaan pulaan.

Luottamus kasvaa

By beta

On 21.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Luottamus Jumalaan on yksi tärkeimmistä asioista, minkä voimme oppia tällä tiellä. Sanonnan mukaan oppi menee parhaiten perille kantapään kautta. Se pätee luottamuksenkin opetteluun. Vaikeudet kyllä koettelevat luottamusta, mutta voivat yhtä hyvin kasvattaa sitä. Monesti vasta kunnon vaikeudet opettavat turvautumaan täydellä painolla Jumalaan. Silloin kun kaikki asiat sujuvat muutenkin hyvin, tuntuu, kuin häntä ei tarvittaisi. Luottamus lepää silloin omien kykyjen ja luonnollisten turvatekijöiden varassa. Jumalaa ei tarvita silloin elämän ohjaajaksi ja hän saattaa jäädä pelkäksi oman elämän sivustaseuraajaksi.

Helppo ja vaivaton elämä ei kasvata luottamusta Jumalaan. Syvän luottamuksen syntymiseen tarvitaan vastoinkäymisiä, joista ei selvitä omin avuin. Joskus siihen tarvitaan suoranaista shokkihoitoa. Siitä meillä on hyvä esimerkki evankeliumeissa, jotka kertovat siitä, mitä tapahtui Jeesuksen lähimmille seuraajille pian sen jälkeen, kun he olivat viettäneet useita päiviä Galilean järven alueella, missä Jeesus oli opettanut kansaa.

Kansanjoukot olivat tungeksineet Jeesuksen ympärillä aamusta iltaan saakka, mikä oli uuvuttanut hänet niin, että hän halusi päästä lepäämään jonnekin, minne kansa ei voisi seurata häntä. Hän otti mukaansa vain lähimmät seuraajansa ja astui heidän kanssaan veneeseen. Sitten he lähtivät ylittämään Gennesaretin järveä. Kun he olivat sen puolessa välissä, lännen suunnalta alkoi nousta voimakas tuuli. Muutaman hetken päästä vaahtopäiset aallot löivät jo veneen kylkiä vasten.

Osa veneessä olleista miehistä oli kokeneita ja säiden karaisemia ammattikalastajia, joille Gennesaretin järvi oli tuttuakin tutumpi. Järvellä, jota kokonsa vuoksi mereksikin kutsuttiin, nousi ajoittain kova länsituuli, jota kokeneet kalastajatkin kavahtivat. Jos nämä miehet olisivat tienneet tällaisen myrskyn olevan tulossa he tuskin olisivat lähteneet vesille.

Kokeneina vesillä liikkujina he olivat kokeneet pahojakin puhureita, mutta tämä oli jotain aivan muuta. Niin sanotusta Kyyhkyslaaksosta, jonka rotkoseinät ovat 500 m:n korkuisia, syöksyy aika ajoin voimakas länsituuli alas Gennesaretin tasangon yli järvelle nostattaen monimetrisen aallokon. Silloin on hengenvaarallista lähteä vesille, vaikka tuon ajan kalastajaveneet olivatkin suuria. Ne olivat 7-8 metriä pitkiä ja 2 metriä leveitä.

Tarkoituksella myrskyn silmään

Herra ohjasi ilmeisen tarkoituksellisesti heidät tällaiseen myrskyyn. Taivaallinen Isä, joka asui hänessä ja ohjasi häntä, tiesi tarkalleen mitä oli tulossa. Jeesuksen seuraajilla siitä ei ollut aavistustakaan. Myrsky puhkesi heille täytenä yllätyksenä. Vaikka he olivat kokeneita vesilläliikkujia, he menettivät täydellisesti hallinnan tunteensa ja saivat käytännön oppitunnin siitä miten pelko voi murentaa kaiken varmuuden.

Kovasta aallokosta huolimatta Jeesus vain nukkui. Myrsky yltyi lopulta niin rajuksi, että hänen seuraajillaan oli vaikeuksia pitää venettä pinnalla. Vasta kun tilanne äityi niin pahaksi, ettei mitään ollut enää tehtävissä, he menivät hätääntyneinä herättämään häntä sanoen: ”Herra, auta, me hukumme”.

Herättyään Jeesus sanoi: ”Te vähäuskoiset, miksi olette pelkureita?” Sitten hän nousi ylös, nuhteli tuulia ja järveä, ja tuli aivan tyven (Matt.8:23-27). Raju myrsky asettui saman tien ja tyyni järven pinta levittäytyi heidän ympärillään lempeänä kuin äidin syli. Aivan kuin mitään myrskyä ei olisi koskaan ollutkaan. Tarvittiin vain yksi mahtikäsky ja myrsky oli asettunut lempeäksi laineiden liplatteluksi veneen kylkiä vasten.

Usko koetuksella

Ehkä nämä Jeesuksen seuraajat olivat ajatelleet olevansa jo vahvoja uskossaan, mutta myrsky näytti heille, miten heikko heidän uskonsa edelleen oli. Sama kokemus on monilla meistä. Kun kaikki asiat järjestyvät, kuin itsestään, saatamme kuvitella uskomme olevan jo vahva, mutta kun se joutuu todelliselle koetukselle, olemme yhtä kauhuissamme, kuin nämä kalastajat. Hädän hetkellä saatetamme lähettää hätäisiä avunpyyntöjä, mutta olla edelleen kauhuissamme.

Pahimmassa hädässä voi tuntua siltä, ettei Herra edes välitä minusta. Ajatuksena on yrittää selvitä omin avuin tai jos tilanne on oikein paha, se lamaannuttaa. Hätäillessä ja hosuessa unohtuu kokonaan se, että Jeesus on samassa veneessä. Se tulee ehkä mieleen vasta, kun kaikki opitut purjehdustaidot on käytetty ja huomataan, että tästä ei enää selvitä. Silloin vasta muistetaan, että onhan se Jeesuskin siellä veneessä. Myrskytuulen repiessä alas kaikki toivon rippeetkin jäljellä jää vain hätääntynyt pyyntö: ”Herra, auta, me hukumme”.

Kun luottamus elämän turvatekijöihin pettää

Joskus tarvitaan näinkin rajuja ravisteluja, jotta päästäisimme irti kaikesta siitä, mihin olemme tottuneet Jeesuksen sijasta luottamaan. Hyvinvointiyhteiskunnan jäseninä olemme ripustautuneet niin moniin turvatekijöihin, että tuntuu kuin Jeesusta ei tarvittaisi mihinkään.

Herra haluaa johdattaa elämäämme, mutta se ei onnistu, jos luotamme enemmän omaan kykyymme suunnitella tulevaisuutta ja viime kädessä siihen, että yhteiskunta tulee avuksi, jos epäonnistumme. On tietysti hyvä asia, että meillä on erilaisia turvajärjestelyjä, mutta ei ole ollenkaan hyvä, jos luottamus on kokonaan niiden varassa.

Moni lukija varmaankin muistaa myrskykertomuksen jo pyhäkouluajoiltaan, mutta se voi tuntua lapsuuden sadulta, ellei ole itse kokenut jotakin vastaavaa. Usein vasta kun elämän kaikki muut turvatekijät pettävät mieleen nousevat tutut Raamatun kertomukset, joita on luettu, kuin kauniita satuja ja jotka vasta pakon edessä alkavat muuttua tosiksi.

Seimen vauvasta kasvaa yhdessä hetkessä aikuinen Jeesus, jota myrsky ja aallotkin tottelevat. Hän ei nuku enää unohdettuna veneen pohjalla, vaan valvoo vierellä ja hallitsee tilanteen. Me saatamme tarvita ääriolosuhteita oppiaksemme näkemään Jumalan suuruuden ja sen, että hän tekee vielä tänäkin päivänä niitä samoja tekoja, joista olemme lukeneet Raamatuistamme.

Turva vääryyksienkin keskellä

Erityisen vaikeaa on luottaa Herraan tilanteissa, kun joutuu syyttä muiden hyökkäysten kohteeksi ja kun omia oikeuksia loukataan. Ei ole helppo sulattaa sitä, että omia oikeuksia ja ihmisarvoa kyseenalaistetaan. Siinä tilanteessa asioitaan on vaikea jättää Herran käsiin ja luottaa siihen, että hän sotii puolestani, niin kuin hän on sanassaan luvannut (2 Moos.14:14). Tekisi mieli antaa samalla mitalla takaisin ja näyttää, että osaan kyllä puolustaa itseäni ja oikeuksiani.

Juuri sitä paholainen yrittää kaivella esiin ilkeillä sanoilla, teoilla ja epäoikeudenmukaisuuksilla, joita se teettää pahoilla ihmisillä. Jos antaa provosoida itsensä ja hyökkää takaisin, se on kuin avoin haaste paholaiselle, joka ottaa sen mielihyvin vastaan. Sillä kyllä riittää älyä, voimia, resursseja ja ihmisiä, joiden välityksellä se panee kenet tahansa matalaksi. Ainoa millä sen voi voittaa, on luja luottamus Herraan.

Kun hylkää ajatukset kostosta tai vääryyksien hyvittämisestä ja turvautuu Herraan, hän auttaa ja neuvoo miten tilanteessa pitää toimia ja miten siitä selvitään eteenpäin. Toisinaan se tarkoittaa taisteluun ryhtymistä Herran avulla ja ohjauksessa ja toisinaan vain sen odottamista, että Herra sotii puolestani.

Turvautuminen Egyptin apuun

Ellemme luota ensisijaisesti Jumalaan ja pyydä hänen neuvoaan elämämme ongelmatilanteisiin voi käydä kuin Israelin kansalle, joka solmi erilaisia liittoja huomatakseen, etteivät ne pitäneet tosipaikan tullen. Egypti oli mahtava valtakunta, mistä israelilaiset hakivat turvaa, mutta joka petti vaaran uhatessa. Sen sijaan, että he olisivat kysyneet Herralta neuvoa ja apua he pyysivät sitä faaraolta.

Jesaja kuvasi ennustuksessaan tilannetta näin: ”Voi uppiniskaisia lapsia, sanoo Herra, jotka pitävät neuvoa, mikä ei ole minusta, ja hierovat liittoa ilman minun henkeäni, kooten syntiä synnin päälle; jotka menevät Egyptiin, kysymättä minulta, turvautuakseen faraon turviin ja etsiäkseen suojaa Egyptin varjossa! Faraon turva koituu teille häpeäksi ja suojan etsiminen Egyptin varjosta häväistykseksi. Sillä vaikka hänen ruhtinaansa ovat Sooanissa ja hänen sanansaattajansa saapuneet Haanekseen asti, joutuvat kaikki häpeään kansan tähden, josta heillä ei ole hyötyä – ei apua, ei hyötyä, vaan häpeätä ja pilkkaa” (Jes. 30:1-5).

Israelilaiset olisivat välttyneet monelta turhalta sodalta, jos he olisivat totelleet profeettojen neuvoja. Erään kerran Herra sanoi heille Jesajan kautta: ”Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne”. Viesti kaikui kuuroille korville, sillä Jesaja joutui myöhemmin toteamaan: ”hän neuvoi heitä, mutta he eivät tahtoneet” (Jes. 30:15).

Sitten Jesaja kuvasi heidän asennettaan ja sitä mihin se johtaisi : ”Nopean selässä me tahdomme ratsastaa” – niinpä ovat vainoojanne nopeat” (Jes.30:16). Vaikka turvautuisi jonkun nopean, osaavan, rikkaan tai vaikutusvaltaisen apuun, aina jostakin löytyy niitäkin kovempi vastus. Epäusko antaa Paholaiselle oikeuden tuoda loputtomasti vastustajia jokaiselle, joka uhoaa omalla tai muiden voimalla.

Lähtö vääriin sotiin

Aina kun Israel kävi taisteluihin kysymättä ensin Herralta, se hävisi. Monet kerrat he joutuivat nuoleskelemaan haavojaan jääräpäisyytensä vuoksi. Vain silloin kun he lähtivät luvan kanssa sotiin, he menestyivät ja voittivat vihollisensa. Parempi on kärsiä väärinkohtelustakin, kuin lähteä taistelemaan sotiin, joissa Herra ei ole mukana.

Asiat olisi parasta jättää Herran käsiin ja kysyä hänen neuvoaan. Esimerkiksi pitkiin ja kalliisiin oikeustaisteluihin ei kannata lähteä, ellei ole täysin varma siitä, että Herra on siinä mukana. Minkäänlaisiin taisteluihin ei aina kannata lähteä, vaikka tietäisi tehneensä kaiken oikein, eikä varsinkaan silloin, kun tietää tehneensä väärin.

Pietari kirjoittaa tästä: ”Sillä se on armoa, että joku omantunnon tähden Jumalan edessä kestää vaivoja, syyttömästi kärsien. Sillä mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on Jumalan armoa” (1 Piet.2:19,20)

Abraham esikuvana

By beta

On 19.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Tarvitsemme uskollemme esikuvia ja kuka olisi parempi esikuva, kuin Abraham. Turhaan häntä ei kutsuta ”uskon isäksi”. Hän eli pakanallisen kulttuurin keskellä, kun Jumala kutsui häntä ja käski lähteä maastaan ja suvustaan matkalle, jonka päämäärästä hänellä ei ollut mitään tietoa.

Hän oli valmis jättämään kaiken taakseen ja lähtemään liikkeelle. Matkaevääksi hän sai Jumalan lupaukset, joista hän piti kiinni vuosikausia näkemättä niiden toteutumista. Hän piti niistä kiinni silloinkin, kun asiat näyttivät tapahtuvan juuri päinvastoin kuin, mitä Herra oli hänelle luvannut.

Yksi lupauksista, mistä hän piti kiinni, oli se, että hän saisi jälkeläisiä. Tämän lupauksen hän sai, kun vaimonsa Saara oli menettänyt jo kykynsä saada lapsia ja se oli inhimillisesti katsoen täysin mahdotonta. Saara oli jo niin iäkäs, että hänellä ei ollut enää fyysisiä edellytyksiä lapsen saamiseen. Hän itse piti sitä täysin mahdottomana ja nauroi, kun sai kuulla tästä Jumalan lupauksesta mieheltään.

Saaran tapa ajatella Jumalan lupauksia ihmisjärjen näkökulmasta ei ole meillekään vieras. Saatamme asettaa Jumalalle inhimillisen järjen mukaisia rajoja ja rajata sillä mielessämme hänen mahdollisuuksiaan toimia. Aabrahamin uskolla ei ollut tällaisia rajoja. Hän tiesi sen, että mikä ihmiselle oli mahdotonta se on Jumalalle mahdollista, minkä meille vahvistaa myös Jeesuksen sanat: ”Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista” (matt.19:26).

Luottamus punnitaan

Erään kerran Abraham tuli veljenpoikansa Lootin kanssa paikkaan, josta avautui näkymä Jordan joen laaksoon. Raamattu kuvailee sitä, kuin ”Herran puutarhaksi”, kauniiksi ja hedelmälliseksi. Se oli hyvin viljavaa seutua, jossa oli myös muutama hyvin menestyvä kaupunki.

Tuossa vaiheessa Abrahamille ja Lootille oli kertynyt niin paljon karjaa, etteivät heidän karjansa mahtuneet laiduntamaan enää samoilla alueilla. Seutu, jolla he olivat laiduntaneet, oli karua vuoristoa, jossa oli harvakseltaan laiduntamiseen sopivia niittyjä. Nyt he olivat tulleet paikkaan, josta avautui näkymä vihreään Jordan joen laaksoon, joka näytti ratkaisevan ainaisen pulman ravinnon ja veden etsimisestä tuhatpäisille karjalaumoille.

Abraham ehdotti Lootille, että he erkanisivat toisistaan. Hän sanoi: ”Eikö koko maa ole avoinna edessäsi? Eroa minusta. Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle, tahi jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle” (1 Moos.13:9). Abraham tiesi, että, jos Loot valitsisi Jordan joen laakson, hänelle jäisivät vain erämaa-alueet.

Kuitenkin Abraham uskalsi luottaa tässäkin tilanteessa siihen, että sekin tulisi Herran kädestä. Hän uskalsi jättää valinnan Lootille, koska tiesi Herran pitävän itsestään huolta. Loot ei ollut samanlainen uskon mies. Hän luotti silmiinsä ja järkeensä enemmän kuin Herraan ja teki kuten arvata saattoi, valitsi Jordanin laakson ja niin heidän tiensä erkanivat.

Loot luotti enemmän siihen, mitä hänen silmänsä kertoivat, kuin Herran lupauksiin. Hän oli vaeltanut Abrahamin uskon johtamana ja nyt hän joutui toimimaan oman uskonsa varassa, mikä osoittautui varsin heikoksi. Heidän tiensä erkanivat hyvin dramaattisella tavalla ja yhtä dramaattisesti erosivat heidän tulevat kohtalonsa.

Loot kulkeutui vähitellen laaksossa sijainneeseen Sodoman kaupunkiin, jossa hänestä tuli mahtava ja vaikutusvaltainen mies. Kääntöpuolena menestymiselle oli se, että hän joutui kokemaan kaikki kaupungin ikävät kohtalot.

Kaupunki oli oikea synnin pesä, täynnä kaikenlaista moraalittomuutta ja väkivaltaa. Se joutui useita kertoja myös vihollisten hyökkäysten kohteeksi. Kun kaupunkilaisten pahuus oli tullut kyllin suureksi, Jumala joutui lopulta tuhoamaan sen kokonaan.

Abrahamin tie

Pian sen jälkeen, kun Abraham oli erkaantunut Lootista, Herra lupasi hänelle : ”Nosta silmäsi ja katso siitä paikasta, missä olet, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen. Sillä kaiken maan, jonka näet, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi ikuisiksi ajoiksi. Ja minä teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin maan tomun. Jos voidaan lukea maan tomu, niin voidaan lukea myöskin sinun jälkeläisesi. Nouse ja vaella maata pitkin ja poikin, sillä sinulle minä sen annan (1 Moos.13:14-17).

Lupauksesta huolimatta Abrahamin kohtalona oli erämaa, missä hän kulki paikasta toiseen vielä vuosikausia väkensä ja karjansa kanssa. Herra oli kuitenkin hänen kanssaan ja siunasi häntä monin tavoin. Abraham piti saamastaan lupauksesta kiinni loppuun saakka, vaikka suurimman osan siitä saivat kokea vasta hänen jälkeläisensä.

Vihreä laakso tarjosi Lootin silmissä suuria mahdollisuuksia ja antoikin niitä aluksi, mutta ei taannut lopulta siunausta. Sen sijaan Abraham peri suuret siunaukset, kun hän jaksoi luottaa ja odottaa Jumalan lupausten toteutumista. Hän jatkoi kärsivällisesti vaellustaan erämaassa, missä Herra siunasi häntä ja antoi lopulta Jordan joen laaksonkin hänen jälkeläisilleen.

Oma kokemukseni

Kerron nyt eräästä pienestä mutta itselleni merkittävästä tilanteesta, joka muistuttaa etäisesti Abrahamin kokemusta. Se tapahtui aikana, jolloin olin työttömänä ja taloudellisesti todella ahtaalla. Se liittyy pitkäaikaiseen harrastukseeni. Olen innokas valokuvauksen harrastaja, siksi olin hyvin harmissani, kun eräänä päivänä laadukas järjestelmäkamerani hajosi. Se oli repussani, jossa oli myös muovinen juomapullo. Pulloon oli tullut halkeama, mistä virrannut vesi koitui kameran kohtaloksi.

Kun minulla ei ollut vakuutusta, eräs ystäväni ehdotti, että hän voisi hakea vakuutusrahoja omasta vakuutuksestaan. En suostunut siihen, vaikka olin tuohon aikaan lähes rahaton ja tiesin, etten voisi hankkia uutta kameraa. Ajattelin, että Herra voi antaa rahat uuteen kameraan ja vaikka ei antaisikaan, olisin mieluummin ilman, kuin, että yrittäisin saada sitä vilpillisesti.

Vein kuitenkin kameran kamerahuoltoon arvioitavaksi, voisiko sen korjata ja mitä se maksaisi. Huoltoliikkeen omistaja lupasi tutkia sen ja tehdä sen korjauksesta hinta-arvion. Niinpä jätin kameran huoltoliikkeeseen ja muutaman viikon kuluttua sieltä tuli tieto, että kamera oli kunnossa ja että voisin noutaa sen. Ihmettelin sitä suuresti, koska oli ollut puhetta vain hinta-arvion tekemisestä.

Kun menin huoltoon, ällistykseni oli vieläkin suurempi, kun liikkeen omistaja ojensi minulle aivan uuden kameran. Se oli vielä parempi, kuin aikaisempi, melko hyvälaatuinen kamerani. Eikä siinä vielä kaikki, ojentaessaan kameraa hän ilmoitti, ettei se edes maksaisi mitään. Kun ihmettelin tätä, hän kertoi lähettäneensä kamerani tehtaalle arvioitavaksi, missä jostakin syystä oli päätetty lahjoittaa uusi kamera.

Kamerassani ei ollut takuutakaan jäljellä, joten mitään tällaista ei olisi pitänyt tapahtua. Kameraliikkeen omistajakin ihmetteli asiaa ja sanoi, ettei mitään tällaista ollut koskaan aikaisemmin tapahtunut. Maksoin hänelle muutaman kympin asian hoitamisesta ja kaikki oli sillä selvää. Tapaus toi mieleeni tuon kertomani Abrahamin tarinan ja opetti sen, että elämässä kannatta toimia rehellisesti ja Herraan luottaen, vaikka ajattelisi sen tehdessään menettävänsä jotakin omasta mielestään arvokasta.

Opeta meitä rukoilemaan

By beta

On 17.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Eräänä päivänä Jeesus nousi vuorelle ja kokosi lähimmät seuraajansa ympärilleen ja hän alkoi opettaa heitä. Hän piti heille yhden kuuluisimmista puheistaan, joka tunnetaan nimellä ”vuorisaarna”. Paikalla oli paljon muitakin ihmisiä, mutta tämän puheensa hän kohdisti erityisesti lähimmille seuraajilleen.

Yksi hänen puheensa teemoista oli rukous. Puhuessaan rukouksesta hän painotti nöyrää asennetta. Nöyrä asenne rukouksessa on tärkeä siksi, koska rukous on vuorovaikutusta Jumalan kanssa. Se ei ole vain puhetta Jumalalle, vaan siihen kuuluu Jumalan äänen kuunteleminen ja alistuminen siihen, miten hän haluaa ohjata rukousta.

Nöyrä rukoilija on avoin etsimään Pyhän Hengen ohjausta rukoukseensa, eikä hän yritä määrätä sitä, miten Jumalan tulisi vastata tai toimia. Hän ei myöskään kuvittele saavansa vastauksia oman onnistuneisuutensa vuoksi, vaan siksi, että Jumala on hyvä ja armollinen. Nöyrä rukoilija hyväksyy itsensä vajavaisena ja siksi hänen on helppo hyväksyä myös oma tarvitsevuutensa Herran edessä.

Omahyväinen rukous

Nöyrän rukoilijan vastakohtana Jeesus puhui fariseuksista. Rukous oli heille tapa hakea muiden huomiota ja ihailua. Sitä ei voinut edes sanoa rukoilemiseksi, sillä he suuntasivat rukouksensa läsnäolijoille esitellen omaa hurskauttaan ja sitä, miten hyviä rukoilijoita he olivat.

Jeesus varoitti omiaan sortumasta samanlaiseen omahyväiseen ja ulkokultaiseen tapaan rukoilla: ”Ja kun rukoilette, älkää olko niin kuin ulkokullatut; sillä he mielellään seisovat ja rukoilevat synagogissa ja katujen kulmissa, että ihmiset heidät näkisivät. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa” (Matt.6:5).

Varoitus ei ole kaukaa haettua meidänkään seurakunnissamme. Se ei ole kaukana siitä, mitä tapahtuu tämän ajan seurakunnissa. Yhteisissä rukoushetkissä saa hyvin usein sellaisen vaikutelman, kuin rukoilija puhuisi läsnäolijoille, eikä Jumalalle. Rukous on muodollista ja kaavamaista, aivan kuin rukoilija suoritettaisi jotakin ohjelmanumeroa.

Kaksi erilaista rukoilijaa

Havainnollistaakseen nöyrän ja omahyväisen rukoilijan eroa Jeesus kertoi kahdesta miehestä, jotka menivät pyhäkköön rukoilemaan. Toinen heistä oli fariseus ja toinen publikaani. Fariseuksen rukous oli silkkaa itsekehua ja muiden halveksuntaa: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niin kuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niin kuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani ’(Luuk.19:11,12).

Fariseus oli täynnä omahyväistä itseään, kun taas publikaani tunsi pienuutensa Jumalan edessä. Hän seisoi temppelin takaosassa, eikä tahtonut edes nostaa silmiään taivasta kohti. Katumuksensa merkkinä hän löi rintaansa ja sanoi: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” (Luuk.19:13). Rukous oli lyhyt ja ytimekäs, mutta Jeesuksen mukaan se tuli kuulluksi, toisin, kuin fariseuksen omahyväinen rukous.

Usein kuulee sanottavan, että Herra kuulee kaikki rukouksemme, mutta tämäkin esimerkki osoittaa sen valheeksi. Syy oli farisealainen omahyväisyys. Hänen ongelmanaan oli liiallinen itseriittoisuus. Hän oli liian omahyväinen tarvitakseen mitään Jumalalta. Sellaisella asenteella on turha odottaa rukousvastauksia. Rukous on niitä varten, jotka tunnustavat tarvitsevuutensa. Luukkaan evankeliumin sanat sopivat siihen: ”Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä, ja rikkaat hän on lähettänyt tyhjinä pois (Luuk. 1:53).

Fariseuksille rukouksessa tärkeintä oli se, että he saivat huomiota ja arvostusta. Heidän rukouksensa olivat monisanaisia ja huolellisesti muotoiltuja esityksiä, joita he pitivät mielellään näkyvillä paikoilla. Hiotuin sanankääntein ja huolellisesti artikuloidut rukoukset saattoivat hivellä rukoilijan ja joidenkin kuulijoidenkin korvia, mutta muuta vaikutusta niillä ei ollut. Niistä puuttui sydän ja sen myötä kaikki muukin. Ne olivat ”tyhjän hokemista”, mistä Jeesus varoitti omiaan (Matt 6:7)

Rukous joka palkitaan

Näyttäisi siltä, että fariseukset näkivät rukouksen vain tilaisuutena kasvattaa omaa arvostustaan ihmisten silmissä. He rukoilivat saadakseen ihmisten arvostusta ja samalla halusivat Jumalankin palkitsevan heidät siitä. Jeesus sanoi heidän saaneen palkkansa siinä, kun ihmiset ihailivat heitä. Muuta palkkaa ei enää tulisi.

Siinä fariseukset olivat oikeassa, kun he ajattelivat, että Herra maksaisi rukoilemisesta palkan, mutta Jeesus sanoi, että se maksetaan vain niille, jotka rukoilevat salassa: ”Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle” (Matt.6:6).

Tietenkään tämä ei ollut kannanotto julkisia rukouksia vastaan, sillä hän itsekin rukoili toisinaan julkisesti. Asiayhteydestä voi päätellä sen, että se oli kannanotto vain sellaista rukousta vastaan, jonka tarkoitus on kerätä ihmisten huomiota ja ihailua. Herra on luvannut maksaa palkan jokaiselle nöyrälle ja vilpittömälle rukoilijalle. Se maksetaan viimeistään taivaassa, mihin etumaksua voi saada jo tässä ajassa.

Mihin rukousta tarvitaan ja kuinka se toimii?

By beta

On 15.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Oletko koskaan miettinyt syvällisesti rukouksen tarkoitusta, miksi me oikeastaan rukoilemme? Eikö Jumala voisi hoitaa asiat kuntoon ilman rukouksiammekin? Mihin siis rukousta tarvitaan? Moni rukoilija on sitä mieltä, että rukousta tarvitaan Jumalan suostutteluun tai taivutteluun. Oletuksena on se, että Jumala on haluton tekemään mitään ilman suostuttelua. Tämä on hyvin yleinen ajattelutapa ja aivan erityisesti pakanauskonnoissa. Niiden jumalia pitää kaiken aikaa suostutella ja taivutella uhreilla ja rituaaleilla.

Kristinuskolle sellainen on vieras ajatus ja väärä tapa lähestyä Jumalaa. Häntä ei tarvitse suostutella tai mielistellä. Hän on jo valmiiksi suostuvainen. Raamatun mukaan hän on niin suostuvainen ja halukas kuulemaan rukouksemme, että on valmiiksi jo ”kallistanut korvansa kuullakseen meitä” (Ps.116:1,2). Olemme hänen perheväkeään, jota hän Isänä hyvin mielellään kuuntelee(Ef.219).

Jumalan valtakunnan kansalaisina ja perillisinä omistamme jo nyt periaatteessa kaikki sen rikkaudet. Meidän ei tarvitse suostutella isäämme, joka on tämän valtakunnan kuningas. Päinvastoin, hän itse suostuttelee meitä anomaan asioita, kun hän sanoo: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan” (Matt.7:7).

Rikas antaja

Herra on halukas jakamaan lahjojaan niille, jotka häneltä niitä anovat. Eikä hän ole edes kitsas siinä, sillä Roomalaiskirje sanoo, että hän on rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksensa huutavat (Room.10.12). Nyt saatat kysyä : ”Miksi sitten niin moni uskova kokee saaneensa harvoin rukousvastauksia ja jotkut eivät ollenkaan? Jumalan lupaukset kuuluvat kaikille, mutta miksi kaikki eivät niitä saa?”

Rukousvastausten saaminen on kyllä hänen tahtonsa, mutta hänen tahtonsa pitää erottaa siitä mitä hän voi tehdä. Herra haluaa vastata kakkien rukouksiin, mutta rukousvastaukset eivät ole vain siitä riippuvaisia mitä hän haluaa. On olemassa hänestä riippumattomia esteitä, jotka johtuvat joko itsessämme tai taivaan avaruuden henkivalloista, jotka tekevät kaikkensa mitätöidäkseen rukouksemme ja osoittaakseen, ettei Jumalaan kannata luottaa.

Danielin rukousvastaus

Ymmärrät paremmin asian, kun tutkimme hiukan Danielin kirjan kertomusta. Daniel rukoili ja paastosi kolme viikkoa saadakseen vastauksen eräisiin kysymyksiin. Hän oli Hiddekel nimisen virran äärellä, kun Herran enkeli vihdoin toi hänelle Jumalan vastauksen. Enkeli sanoi hänelle: ”Älä pelkää, Daniel, sillä ensimmäisestä päivästä asti, jona sinä taivutit sydämesi ymmärrykseen ja nöyryyteen Jumalasi edessä, ovat sinun sanasi tulleet kuulluiksi; ja sinun sanojesi tähden minä olen tullut”.

Danielin rukous oli siis tullut kuulluksi heti kun hän oli taivuttanut sydämensä Jumalan edessä. Mutta miksi sitten vastauksen tulo oli kestänyt niin pitkään ja miksi Danielin oli pitänyt rukoilla niin kauan? Siihen vastasi viestin tuonut enkeli: ” Persian valtakunnan enkeliruhtinas seisoi vastustamassa minua kaksikymmentäyksi päivää, mutta katso, Miikael, yksi ensimmäisistä enkeliruhtinaista, tuli minun avukseni, sillä minä olin jäänyt yksin sinne, Persian kuningasten tykö ”.

Huomaamme tästä, minkälaista taistelua käydään henkimaailmassa rukousvastausten perille tulosta. Se on taistelu, missä rukouksillamme on ratkaiseva rooli. Tarvitaan hellittämätöntä rukousta, jotta vastaukset tulisivat perille. Danielin periksi antamaton rukous ratkaisi tämän taistelun. Hän ei antanut periksi, vaan jaksoi uskoa loppuun asti, että vastaus tulisi.

Raamatun mukaan olemme Jumalan työtovereita. Se tarkoittaa sitä, että hän toimii tässä maailmassa kauttamme ja kanssamme yhteistyössä. Tähän työtoveruuteen kuuluu hengellisen vallan käyttö yhdessä hänen kanssaan ja hänen ohjauksessaan. Rukous ja siihen sisältyvä erityinen mandaatti antavat meille oikeuden käyttää Herran delegoimaa valtaa yli pimeyden voimien.

Danielin tapaus osoittaa sen miten Herra vastaa heti, kun ihminen kääntyy nöyränä hänen puoleensa. Tarvitaan kuitenkin periksi antamatonta uskoa ja rukousta, sinnikkyyttä ja kärsivällisyyttä, koska joudumme taistelemaan pimeyden henkivaltoja vastaan. Danielin tavoin emme saisi antaa periksi ennen kuin vastaukset tulevat perille.

Vastaanottimet kuntoon

Danielille vastattiin heti, kun hän taivutti sydämensä ymmärrykseen ja nöyryyteen, mikä kertoo siitä, etteivät esteet rukousvastauksille ole kiinni Jumalasta. Tarvittiin vain ymmärrys siitä, mitä rukous vaatii, sekä nöyrä ja vastaanottavainen asenne ja vastaus lähti heti liikkeelle. Pitää tietää miten ja millaisella asenteella rukoilla.

Ei auta, vaikka radioasema tuuttaisi aamusta iltaan ohjelmaa, jos vastaanotin ei ole kunnossa tai viritetty oikealle taajuudelle. Meidän pitää oppia tietyt hengellisen maailman lainalaisuudet, jotta saisimme vastaanottimemme toimimaan. Pitää ymmärtää miten rukoilla ja olla nöyrä kuulemaan miten Jumalan Henki ohjaa rukousta.

Meillä on Jumalan sana, josta saamme vastauksia kysymyksiimme rukouksesta. Sieltä löytyy tarvittavat avaimet rukousvastausten saamiseen. Hänen sanansa ja Henkensä antavat ohjausta ja ymmärrystä siihen, mitä rukoilemiseen tarvitaan. Jos haluamme saada rukousvastauksia, meidän pitää ymmärtää miten hengellisen maailman lainalaisuudet toimivat ja toimia niiden mukaan.

Pitää ymmärtää se, että henkimaailmassa on tietynlaiset lainalaisuudet, joita Jumalakaan ei voi muuttaa. On olemassa tiettyjä periaatteita, joiden mukaan hengellinen maailma toimii ja ellemme ymmärrä niitä tai halua toimia niiden mukaan, jäämme ilman vastauksia.

Rukouksen seitsemän avainta

By beta

On 13.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Daniel sai rukousvastauksen heti, kun hän oli taivuttanut sydämensä Jumalan edessä ymmärrykseen ja nöyryyteen. Samalla polulla aukeavat ovet meillekin. Tarvitsemme ymmärrystä ja nöyryyttä saadaksemme Jumalalta tulevaa viisautta ja ottaaksemme vastaan hänen sanansa, missä hän neuvoo oikeanlaisen tavan rukoilla. Jumalan puolelta ei ole esteitä rukousvastausten saamiselle, vaan esteet ovat meissä itsessämme.

Rukousvastausten esteenä on erilaisia tietämättömyydestä aiheutuvia lukkoja, joihin avaimet löytyvät Jumalan sanasta. Tarvitsemme näitä avaimia, jotta pääsemme käsiksi Jumalan lupaamiin asioihin. Kaikilla meillä on yhtä suuri oikeus niihin, mutta pelkkä oikeus ei riitä, ellei ole keinoja päästä niihin käsiksi. Jos olisit pankin tallelokeron omistaja, mutta sinulla ei olisi avainta siihen, et pääsisi omaisuuteesi käsiksi.

Me kaikki omistamme lupausten tallelokeron, jonne on säilötty Jumalan lupaamia asioita, mutta siitä ei ole hyötyä, jos ei ole avaimia tai ei osaa käyttää niitä. Kun luet Raamatun lupauksia, huomaat, miten lähes jokainen niistä sisältää jonkun ehdon(avaimen). Kun alat toimia näiden ehtojen mukaan, huomaat, miten lupaukset alkavat toteutua.

Daniel osasi täyttää rukouksen avaimia ja siksi hän sai vastauksia. Enkeli sanoi, että hänen rukouksensa oli kuultu, koska hän taivutti sydämensä ymmärrykseen ja nöyryyteen. Mekin saamme vastauksia, jos taivutamme sydämemme ja toimimme niin, kuin Jumalan sana meitä opastaa.

Ensimmäinen avain

Ensimmäisen näistä ihmeellisistä rukouksen avaimista löydämme Filippiläiskirjeestä, missä neuvotaan: ”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi” (Fil.4:5).

Jakeen ensimmäinen osa varoittaa etukäteen murehtimisesta. Se on syytä ottaa vakavasti, sillä se voi estää täysin rukousvastausten saamisen. Se on sama asia, kuin heittäisi pyyhkeen kehään. Jos murehtii samalla niitä asioita, joiden puolesta rukoilee, se tekee rukouksen tyhjäksi, sillä se lähettää signaalin, joka noteerataan henkimaailmassa. Siihen sielun vihollinen tarttuu ja siihen se voi vedota Jumalan edessä tehdäkseen rukouksemme tyhjiksi.

Epäuskon singnaali

Epäuskon signaali on kuin luovuttaisi avoimen valtakirjan pimeyden voimille, missä niille annetaan oikeus pidättää siunaukset. Niillä on silloin siihen täysi oikeus, sillä kaikki mitä sanomme, on osa suurta oikeudenkäyntiä, jota käydään kaiken aikaa henkimaailmoissa. Jumala on tämän oikeuden tuomari, Jeesus puolustaja, paholainen syyttäjä ja me olemme todistajat. Me todistamme tässä oikeudessa, joko puolustajamme tai syyttäjämme puolesta.

Epäuskoisten sanojemme ja ajatustemme kautta teemme Jumalan lupauksista valheita ja hänestä itsestään valehtelijan. Sillä todistuksella luovutamme paholaiselle täyden oikeuden estää tai viivyttää rukousvastausten tuloa. Jos todistamme vastoin Jumalan lupauksia, edes Jeesus, joka on oikeuden puolustaja, ei voi puolustaa meitä.

Omilla sanoillamme voimme vahvistaa tai kumota Jumalan sanan lupaukset. Siksi Raamattu puhuu niin paljon sanojen voimasta, jopa niin, että sanolla on vallassaan elämä ja kuolema. Sanoillamme on niin suuri voima, että luomme niillä omaa tulevaisuuttamme. Sanojemme voima perustuu siihen, että Herra on antanut meille vallan päättää oman elämämme asioista. Sitä hän ei voi, eikä halua ottaa meiltä pois.

Etukäteen omistaminen

Toinen osa jakeesta kehottaa saattamaan pyynnöt kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi. Etukäteen kiittäminen on samalla tavalla todistamista taivaallisessa oikeudessa, kuin se, että on murehtimatta. Etukäteen kiittämällä todistamme Jumalan puolesta, joka voi, niin tahtoessaan, toteuttaa pyyntömme.

Uskon sanoilla todistamme Jumalan lupausten puolesta. Usko on kuin käsi, jolla tartumme Jumalan lupaamiin asioihin ennen, kuin näemme niiden toteutuneen. Jakeessa kehotetaan kiittämään etukäteen vastauksista, jotka ovat Jumalan lupauksissa jo olemassa.

Uskon määritelmä

Hengellisessä maailmassa on omat lainalaisuutensa, joita Jumala ei voi muuttaa, emmekä mekään. Ne pitää vain tuntea ja toimia niiden mukaan. Uskon lainalaisuudet on sisällytetty tiivistetysti Hebrealaiskirjeen jakeeseen, jota pidetään uskon määritelmänä: ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan ja ojentautuminen sen mukaan mikä ei näy” (Hebr.11: 1).

Määritelmän ensimmäinen osa puhuu lujasta luottamuksesta siihen, mitä toivotaan. Kun esitämme toiveemme Jumalalle ja luotamme lujasti siihen, että hän voi sen toteuttaa, se on kuin käden ojennus näkymätöntä kohti. Se on juuri sitä edeltä omistamista, mitä rukousvastausten saaminen edellyttää.

Uskon määritelmän loppuosassa sanotaan, että usko on ojentautumista sen mukaan mikä ei näy. Tämä tarkoittaa toteuttavaa tai toimeenpanevaa uskoa. Sitä tarvitaan siinä vaiheessa, kun on jo saatu Jumalalta sisäinen varmuus vastauksesta. Kaikkiin toiveisiin Herra ei vastaa, mutta niihin, joihin hän vastaa, hän antaa sisäisen varmuuden. Silloin pitää toimia (ojentautua). Vaikka mitään ei vielä näkyisi; pitää alkaa puhumaan ja toimimaan ikään, kuin olisi jo saanut vastauksen.

Toinen avain

Toinen rukouksen avain on tieto siitä, mitä pitää rukoilla. Tähän joku voisi nyt sanoa: ”Minä kyllä tiedän, mitä pitää rukoilla. Onhan minulla omat, läheisteni ja seurakunnan tarpeet tiedossa.” Mutta tiedätkö todella mitä läheisesi, seurakuntasi tai itse tarvitset? Ehkä ongelma onkin se, että luulet tietäväsi, mutta et kuitenkaan tiedä?

Jotkut tuntuvat olevan aina selvillä siitä, mitä pitää rukoilla ja mikä on heille itselleen ja muille hyväksi. Jotkut jopa neuvovat Jumalaa rukoillessaan selittäen pienintä yksityiskohtaa myöden miten mikäkin asia pitää hoitaa. Aivan kuin Jumala olisi mistään tietämätön juoksupoika, joka pitää ohjeistaa tarkasti ennen, kuin hänet voi lähettää asioilleen.

Kyseenalaistettu tietämys

Raamatussa tietämyksemme kyseenalaistetaan: ”Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niin kuin rukoilla tulisi” (Room.8:26). Näiden sanojen edessä kaikkitietävyytemme murentuu. Joudumme nostamaan kätemme pystyyn, kun tajuamme sen, miten rajallinen kykymme on ennustaa tulevaisuutta. Emme voi tietää varmuudella mihin mikäkin asia johtaa. Siksi saatamme rukoilla aivan väärien asioiden puolesta.

Tulevaisuuden suhteen olemme kuin sokeat, jotka eivät tiedä varmuudella edes sitä mihin seuraava askel johtaa. Teemme päätöksiä tämänhetkisten tietojen, intuition ja tunteiden varassa, eivätkä valintamme ole useinkaan niin rationaalisia, kuin luulemme. Kuljemme kuin hapuillen suuntaa etsien ja elämän kaoottisuus voi yllättää milloin tahansa.

Emme voi tietää etukäteen kaikkia elämän käänteitä ja mihin mikäkin valinta lopulta johtaa. Vaikka tänään jokin valinta näyttäisi hyvältä se voi osoittautua jo huomenna virheeksi.

Herra tuntee tulevaisuutemme

Vain Jumala yksin tuntee tulevaisuutemme. Hän on kuin shakkimestari, joka osaa ennakoida kaikki tulevatkin siirrot. Me itse emme tiedä etukäteen edes omia siirtojamme, saati muiden. Olemme osa peliä, jota emme voi juurikaan hallita, emmekä ennakoida pitkälle tulevaisuuteen.

Emme ehkä tunne edes omia tarpeitamme. Saatamme luulla tuntevamme itsemme ja omat tarpeemme, mutta näin ei aina ole. Saatamme hakea jostakin korviketta asioille, joita oikeasti tarvitsisimme. Mutta Herra tuntee todelliset tarpeemme ja sen mitä tulevaisuudessakin tarvitsemme.

Periaatteessa Herra on halukas vastaamaan kaikkiin pyyntöihin, mutta on asioita, joihin hän ei voi vastata. Silti moni vain puskee päälle ja yrittää pakottaa hänet toimimaan omilla ehdoillaan ja kun vahvistus jää saamatta ottaa asiat omiin käsiinsä.

Varmat rukousvastaukset

Jos tahdot tietää, mitä Herra haluaa sinun rukoilevan, tutki hänen sanansa ohjeita ja jos asia ei selviä sieltä, pyydä rukouksessa häntä näyttämään, mitä hän haluaa sinun rukoilevan. Herra voi laskea sydämellesi asioita, joiden puolesta hän haluaa sinun rukoilevan. Niihin rukouksiin hän on luvannut varman vastauksen: ”Ja tämä on se uskallus, joka meillä on häneen, että jos me jotakin anomme hänen tahtonsa mukaan, niin hän kuulee meitä (1 Joh.5:14).

Jos Herra on päättänyt olla vastaamatta, ei auta, vaikka pinnistelisi uskoaan niin, että verisuonet päästä katkeilevat. On parasta vain myöntää, ettemme itse aina tiedä mitä meidän tulisi rukoilla. Silloin Herra voi laskea asioita sydämelle ja johtaa rukousta oikeaan suuntaan. Hän haluaa, että tulemme enemmän hänestä riippuvaisiksi, emmekä esiinny liian tietävinä ja kaiken hallitsevina.

Jeesuksen esimerkki

Menkäämme hänen eteensä nöyrinä niin, kuin Jeesus opetti Isämeidän- rukouksessa alistumaan isän tahtoon. Näin hän toimi itsekin Getsemanessa: ”Isä, jos sinä tahdot, niin ota pois minulta tämä malja; älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun” (Luuk.22:42).

Saatamme tuntea suurta heikkoutta rukoillessamme, emmekä aina edes tiedä mitä rukoilla. Silloin on parempi vain huokailla hiljaa mielessään ja antaa Pyhän Hengen vaikuttaa. Herra itse lupaa sanassaan, että hänen Henkensä ohjaa rukoustamme, jos vain annamme hänelle siihen mahdollisuuden. Herran lupaus kuuluu: ”Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman niin, kuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla (Room.8:26).

Kolmas avain

Entä sitten oma tahtomme, onko meillä oikeus rukoilla oman mielemme mukaan, vai pitääkö omasta tahdosta luopua kokonaan? Eipä tietenkään. Huomaamme sen jo tuosta Jeesuksen rukouksesta. Hänkin esitti Isälle oman tahtonsa, mutta jätti silti lopullisen päätösvallan Isälle. Jeesus osoitti monesti olevansa kiinnostunut siitä, mitä ihmiset tahtoivat hänen heille tekevän (Matt.20:32). Hän oli halukas tietämään, mitä he häneltä halusivat ja hän myös toimi usein niin, kuin he halusivat.

Hän joutui erään kerran oikein ravistelemaan omia seuraajiaan siksi, etteivät he olleet ilmaisseet omaa tahtoaan, eivätkä olleet pyytäneet häneltä mitään. Hän sanoi heille: ”Tähän asti te ette ole anoneet mitään minun nimessäni; anokaa, niin te saatte, että teidän ilonne olisi täydellinen” (Joh.16:24). Huomaamme tästä, miten kiinnostunut Herra on toiveistamme. Hän ei ainoastaan halua täyttää välttämättömiä tarpeitamme, vaan myös tuottaa erityistä iloa siitä, että saamme jotakin sellaista mitä todella haluamme.

Herra huomioi tarpeemme

Isämeidän -rukouksessa Jeesus opetti millaisia asioita meidän tulisi rukoilla. Hänen opettamansa rukous jakautuu kahteen erilaiseen osioon. Rukouksen alku käsittelee suuria globaaleja teemoja, kuten hänen valtakuntansa tuloa ja tahtonsa tapahtumista maailmassa. Ollaan suurten kysymysten äärellä ja sitten tapahtuu laskeutuminen henkilökohtaiselle tasolle: ” Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme”.

On tärkeä rukoilla Jumalan valtakunnan tuloa maan päälle ja hänen tahtonsa tapahtumista, mutta tärkeää on rukoilla myös omien tarpeiden puolesta ja tuoda niitä Jumalalle tiettäväksi. Tästä meitä muistutetaan edellä luetulla Raamatun jakeella : ”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi.” (Fil. 4:6)

Herra huomioi minut

Olen monesti yllättynyt siitä, miten kiinnostunut Jumala on ollut toiveistani ja miten tarkasti hän on ottanut ne huomioon. Kerron nyt yhdestä tällaisesta tapauksesta. Se tapahtui, kun olin suorittamassa asevelvollisuutta. Lomalla ollessa olin parin ystäväni kanssa urheilemassa eräällä urheilukentällä. Kentälle tullessani riisuin päällyspuseroni ja kelloni ja jätin ne kentän laidalle. Kentältä poistuessa unohdin ottaa kelloni mukaan. Vasta kotona muistin jättäneeni sen sinne ja kun menin myöhemmin etsimään, en enää löytänyt sitä. Uuteen kelloon ei ollut varaa, joten jätin asian Herralle tiedoksi.

Tuona samana viikonloppuna vierailimme seurakuntani nuorisokuoron kanssa eräässä pääkaupunkialueen seurakunnassa. Olimme valmistautumassa illan tilaisuutta varten, kun kuoromme johtaja tuli luokseni ja toi kirjekuoren, jonka päällä luki nimeni. Hän kertoi, että kirjeen oli antanut eräs tuohon seurakuntaan kuuluva vanhempi mies. Hän oli saanut Jumalalta kehotuksen antaa se kuoronjohtajan toimitettavaksi. Mies oli saanut nimeni rukouksessa ja sen, että olin joku kuoron jäsenistä. Kuoren päälle oli kirjoitettu täydellinen nimeni ja kun avasin sen, se sisälsi isohkon summan rahaa.

Rukousvastaus

Heti seuraavana päivänä marssin kotikaupunkini kellokauppaan, koska ymmärsin, että rahat olivat vastaus rukoukseeni. Aikani katseltuani kelloja ihastuin yhteen niistä. Kun kysyin sen hintaa myyjältä, hän ilmoitti suuremman summan, kuin olin saanut mieheltä. Kun sitten tutkin tarkemmin lompakkoni sisältöä siellä oli tarkalleen se summa rahaa, mitä kello maksoi. Lompakossani oli ollut juuri sen verran rahaa, että se riitti yhdessä saamieni rahojen kanssa.

Tämä kokemus vahvisti sen, miten tarkkaa on Jumalan huolenpito. Hän osaa tehdä tarkat laskutoimitukset pitäessään huolta tarpeistamme. Hän tiesi etukäteen minkälaiseen kelloon ihastuisin, paljonko se maksaisi, kuinka paljon lompakossani oli rahaa ja kuinka paljon tarvittiin lisää. Tämä oli osoitus siitä, että Herra osaa laskea ja huomioida etukäteen kaikki tilanteet ilman meidän neuvojamme. Itselleni se oli erityisen merkityksellistä siksi, kun tajusin sen, miten tarkasti Herra seurasi asioitani ja miten tärkeitä ne olivat hänelle.

Neljäs avain

Neljäs avain on aitous ja rehellisyys. Aidon ja rehellisen rukouksen tunnistaa helposti ja aistii ilmapiiristä, samoin epäaidon. Kun seuraa uskovien rukouselämää ei voi välttyä huomaamasta sitä, miten rukouksissa on usein epäaitoutta ja kaikenlaisia turhia maneereja. Toinen toistaan oudommat rukoustavat ovat pesiytyneet seurakuntiin ja tulleet osaksi seurakuntakulttuuria ja niihin on niin jo totuttu, ettei niitä osata edes kyseenalaistaa.

Yksi näistä omituisuuksista on oudot ja normaalista poikkeavat äänenpainot. Niitä saatetaan käyttää rukouksessa jonkinlaisina tehokeinoina. Niitä käytetään ehkä siksi, koska ei oikein uskota rukousten toimivan muuten. Pitää olla jotakin millä tunnelmaa voi kohottaa ja millä saa Jumalankin paremmin kuulolle. Se on henkistä jumppaa, millä yritetään nostattaa lisää uskoa, virittää itseä ja muita rukoilijoita ”oikeaan mielentilaan” tai saada Jumalan Henki toimimaan. Se on kuin rikkinäisen sisäkumin pumppaamista, mikä jättää vain entistä tyhjemmän olon.

Rukouksen maneerit voivat kertoa uskon puutteesta

Tuollaiset tehokeinot eivät tee rukouksesta yhtään sen tehokkaampaa. Pikemminkin voi käydä päinvastoin, sillä ne saattavat kieliä uskon puutteesta, mikä voi heikentää kykyä aistia Jumalan läsnäoloa. Ne voivat kertoa siitä, että rukoilija ei luota Jumalaan, eikä ymmärrä omaa asemaansa rukoilijana. Herran Hengen läsnäolo ei lisäänny henkisen jumpan tai hengen nostatuksen seurauksena. Hän ei tule paikalle tai lähde pois sen mukaan nouseeko tunnelma, vai laskeeko, sillä hän on aina läsnä siellä missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään.

Joillakin rukous on korostetun tunteikasta ja toisilla se on niin kuivan ja virallisen kuuloista, että siitä puuttuu kaikki tunne. Jotkut karjuvat Jumalalle, kuin puolikuurolle ja toiset värisyttävät ääntään, kuin hawaijikitaraa. Rukous kuulostaa toisinaan paatokselliselta ja toisinaan taas kuivakan viralliselta. Joidenkin rukous kuulostaa siltä, kuin he yrittäisivät saarnata muille läsnäolijoille.

Sitten on niitä kiusallisia tilanteita, joissa rukouksesta ei meinaa tulla loppua ollenkaan. Rukoilija vain jatkaa ja jatkaa, vaikka toiset jo haukottelevat ja vilkuilevat kellojaan. Aivan kuin rukoilija pelkäisi tunnelman laskevan heti, jos hän on hetkenkin hiljaa tai ehkä jotkut vain ovat niin huomion kipeitä, että heidän pitää olla kaiken aikaa äänessä.

Jumalan Hengen koskettaessa rukous voi olla tunteikasta, eikä se silloin häiritse, mutta kaikenlainen keinotekoinen häiritsee keskittymistä ja vie kaiken huomion. Muiden on vaikea keskittyä rukoukseen, kun rukous on epäaitoa tai manipuloivaa. Se voi estää kokemasta Pyhän Hengen läsnäolonkin. Olemme niin tottuneet täyttämään hiljaiset hetket puheellamme ja suorituksillamme, että rukouskokouksistakin meinaa tulla kuin ohjelmanumeroiden suorittamista.

Rehellisyyden puute

Joskus rukousta vaivaa rehellisyyden puute. Emme aina itsekään huomaa sitä, mutta, emme ole aina täysin rehellisiä rukoillessamme. Siksi Raamattu kehottaa tutkimaan itseään, mitkä ovat todelliset motiivit, kun tullaan Herran eteen. Itseään on helppo pettää, mutta Herraa ei voi, sillä hän tuntee meidät läpikotaisin. Hän tietää onko rukous vain tunnelman kohottamista, muiden rukoilijoiden manipuloimista, yritystä manipuloida Jumalaa tai yritys johtaa häntä harhaan paljastamatta todellisia aikeita.

Rukouilijan motiivit voivat olla itsekkäiden ja synnillisten halujen ohjaamia. Siksi Herra varoittaa sanassaan anomasta asioita, joita käyttäisimme vain vahingollisten halujen tyydyttämiseen: ”Te anotte, ettekä saa, sen tähden että anotte kelvottomasti, kuluttaaksenne sen himoissanne.” (Jaak.4:3) Herralta ei kannata odottaa vastauksia rukouksiin, jotka ovat vastoin hänen sanaansa, eikä asioihin, joilla vahingoittaisi itseään tai muita.

Viides avain

Viides avain on keskittyminen ja ymmärrys rukouksessa. Joskus vaikuttaa siltä, ettei rukoilija keskity kunnolla rukoukseen, eikä oikein tunnu tietävän edes ketä rukoilee. Vaikuttaa, kuin rukous olisi vailla osoitetta. Sanoillakaan ei tunnu olevan aina väliä. Kunhan vain jotakin lauseita toistelee ja yrittää suorittaa omaa osuuttaan ohjelmasta. Se on juuri sitä tyhjien sanojen hokemisesta, mistä Jeesus varoitti (Matt.6:7).

Ei meitä ole käsketty jättämään rukoillessa aivojamme narikkaan, vaan päinvastoin, käyttämään niitä. Korintolaiskirje sanoo, että meidän tulee rukoilla hengessä, mutta myös ymmärryksellä (1 Kor.14:15). Ymmärryksen käyttö rukouksessa on sallittua ja jopa suotavaa.

Rukous ei ole mantrojen hokemista ilman todellista sisältöä, ajatusten virtaa, jota suolletaan ilman tolkullista sisältöä. Ei ole samantekevää miten sanat asetellaan rukouksessa, sillä niillä ilmaistaan se mihin uskotaan. Uskon selkeä ja johdonmukainen ilmaiseminen rukouksessa on tärkeää siksi, että muut voivat yhtyä siihen ajatuksissaan ja koska rukouksemme noteerataan henkimaailmassa.

Tarkka tuli

Rukous on kuin tykistötulta, mistä on hyötyä vain, jos se kohdistetaan oikein. Se ei saisi olla hajanaisten laukausten roiskimista sinne tänne. Talvisota-nimisen elokuvan eräässä kohtauksessa vihollisen hyökätessä suomalainen tykistö ampui ammuspulan vuoksi vain muutaman hajanaisen laukauksen, jotka eivät nekään osuneet kohteisiinsa. Sitä katsellessa yksi sotilaista totesi turhautuneena: ”Eihän tuosta nyt tule yhtään mitään”.

Ovatko rukouksemme samanlaista roiskimista tai ”ilmaan hosumista”, niin kuin Raamattu asian ilmaisee? Herra haluaa, että harkitsemme mitä ja miten rukoilemme. Hän neuvoo siihen sanassaan: ”Älä ole kerkeä suultasi, älköönkä sydämesi kiirehtikö lausumaan sanaa Jumalan edessä, sillä Jumala on taivaassa ja sinä olet maan päällä; sen tähden olkoot sanasi harvat.”

Ennen kuin avaa suunsa rukoukseen, kannattaa miettiä mitä ja kenelle on sanomassa. Rukouksen tulee olla selkeää ja hyvin kohdennettua puhetta Jumalalle. On tärkeä keskittyä siihen mitä ja kenelle on sanomassa. Muussa tapauksessa rukous on hyödytöntä huulten höpinää.

Rukoukseen keskittyminen on joskus vaikeaa, joten voi olla parempi olla ensin vain hiljaa Herran edessä niin pitkään, kunnes tuntee, että rukous nousee sydämestä ja siinä on ajatuksetkin mukana. Hyvä tapa keskittyä on kiitellä hiljaa mielessään Herraa ja ajatella häntä, kuten tehdään Isämeidän -rukouksessa, missä jo ensisanoissa ajatukset kohdistetaan häneen sanoen: ”Isä meidän, joka olet taivaassa..”

Kuudes avain

Kuudes avain on puhdistautuminen Herran edessä. Jos olet joskus ihmetellyt rukoillessasi, miksi Jumala tuntuu olevan kuuro, niin tässä saattaa olla syy siihen: Jos on syntejä, joista et ole halunnut luopua, niistä on tullut este. Raamatun mukaan pahat tekomme muodostavat, kuin verhon itsemme ja Jumalan väliin, mikä estää häntä kuulemasta: ”Katso, ei Herran käsi ole liian lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan: vaan teidän pahat tekonne erottavat teidät Jumalastanne, ja teidän syntinne peittävät teiltä hänen kasvonsa, niin ettei hän kuule” (Jes.59:2).

Tästä joku voisi ajatella, että vaaditaan täydellistä onnistumista, jotta Jumala voisi kuulla rukoukset, mutta asia ei ole niin. Rukousvastausten saaminen ei edellytä täydellistä synnittömyyttä, mutta, kun tulemme Herran eteen tarvitsemme puhdistautumista. Meidän tulee tehdä parannus synneistämme, jos haluamme Jumalan kuulevan meitä. Ellemme kadu syntejämme ja halua luopua niistä, niistä muodostuu peite, mikä estää Herraa kuulemasta rukouksiamme.

Loukkaukset

Yksi suurimmista esteistä rukousvastausten saamiselle ovat loukkaukset, joita emme ole pyytäneet anteeksi tai selvittäneet lähimmäistemme kanssa. Jeesus varoitti siitä, miten vakava asia on, kun loukkaa toista ihmistä ja neuvoo miten tulisi toimia, kun on syyllistynyt sellaiseen.

”Joka sanoo veljelleen: ’Sinä tyhjänpäiväinen’, on ansainnut suuren neuvoston tuomion; ja joka sanoo: ’Sinä hullu’, on ansainnut helvetin tulen. Sen tähden, jos tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen, ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa, ja tule sitten uhraamaan lahjasi” (Matt 5:22).

Tämä sopii hyvin myös puolison kohteluun, mistä sanotaan. ” Samoin te, miehet, eläkää taidollisesti kukin vaimonne kanssa, niin kuin heikomman astian kanssa, ja osoittakaa heille kunnioitusta, koska he ovat elämän armon perillisiä niin kuin tekin; etteivät teidän rukouksenne estyisi” (1 Piet 3:7). Ohje sopii kaikille, mutta erityisesti miehille, ehkä siksi, koska me miehet olemme yleensä tunnetaidoiltamme heikompia, mikä voi johtaa loukkauksiin ja rukousten estymiseen.

Seitsemäs avain

Seitsemäs avain on periksi antamaton usko. Sellaiseen uskoon tarvitaan erityisesti kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys ei ole tämän ajan ihmisen vahvuuksia. Pinna ei meinaa kestää hetkenkään odottelua. Pienikin viive nostaa verenpainetta, kun on tottunut siihen, että asiat tapahtuvat napin painalluksesta tai kosketusnäytön hipaisusta. Joku saa raivokohtauksen liikenteessä, jos edessä oleva auto ei lähde liikennevaloista samalla sekunnilla, kun valot vaihtuvat.

Kärsivällisyys ei kuulu tämän ajan ihmisen vahvuuksiin, mutta sen merkitys ei ole hävinnyt. Kärsivällisyys on asia, jota Jumala on kautta aikojen opettanut omilleen. Mooses joutui olemaan 40 vuotta erämaassa ennen kuin hän oli valmis tehtäväänsä. Kärsivällisyyden tärkeydestä puhuu myös Jeesuksen vertaus leskivaimosta. Hän kertoi naisesta, joka haki asialleen oikeutta väärämieliseltä tuomarilta. Tuomari ei olisi halunnut edes kuunnella häntä, mutta nainen ei siitä lannistunut. Yhä uudestaan ja uudestaan hän vetosi tuomariin ja tämän oli lopulta pakko antaa periksi, kun ei enää jaksanut kuunnella naisen jatkuvia valituksia (Luuk.18:1-8).

Väärä- ja oikeamielinen tuomari

Väärämielinen tuomari luo vahvan kontrastin Taivaallisen Isämme kanssa, joka on oikeamielinen tuomari. Väärämielisen tuomarin sai taivuteltua sitkeydellä ja periksi antamattomuudella, mutta Taivaallista Isäämme ei tarvitse taivutella, sillä Jeesus sanoi hänen toimittavan apunsa valituilleen viivyttelemättä (Luuk.18:7,8).

Saatat nyt kysyä: ”Miksi sitten Jeesus esitti tuollaisen vertauksen, mihin hän sillä viittasi; jos Jumalaa ei tarvitse taivutella, niin ketä sitten?” Vertauksen pointti ei ole taivuttelussa, vaan periksi antamattomuudessa. Periksi antamatonta uskoa ja rukousta tarvitaan siksi, koska kaikella on omat aikansa, niin myös rukousvastauksilla. Lisäksi niitä vastustamassa ovat henkivallat, joista olen kirjoittanut jo edellä.

Taistelu käydään Jumalan lupaamista asioista

Meidän on taisteltava jokaisesta Jumalan lupaamasta asiasta, sillä vihollisemme ei halua yhdenkään niistä toteutuvan. Sitä voi verrata taisteluun, jota Israel joutui käymään jokaisesta luvatun maan osasta. Heillä oli lupaukset koko maasta, mutta mitään he eivät saaneet ilman taistelua. Vaikka maa oli heille jo luvattu, heidän piti taistella sen jokaisesta neliömetristä erikseen. Vastaavalla tavalla mekin joudumme taistelemaan saadaksemme sen, mikä meille on luvattu.

Siinä taistelussa meillä ei ole varaa menettää uskoamme Jumalan lupauksiin. Niistä tulee pitää kiinni silloinkin, kun näyttää siltä, että niiden tulo viipyy. Niistä on pidettävä kiinni kaikissa olosuhteissa ja taisteltava epäuskoisia ajatuksia vastaan. Epäileviä ajatuksia ei voi kokonaan estää tulemasta, mutta ne tulee torjua heti, eikä niitä pidä ainakaan päästää suustaan ulos.

Tapahtui mitä tahansa, kannattaa jättää kaikenlainen ääneen valittaminen ja uhkakúvien maalailu, ylistää Jumalaa ja puhua uskossa hänen lupauksistaan. Jumalan lupauksia kannattaa toistella ja muistuttaa niistä itseään ja henkivaltoja, jotka vastustavat niitä.

Sanojen voima

Sanamme ovat psykologisia ja hengellisiä viestejä, jotka ohjaavat alitajuntaamme ja vaikuttavat niin valintoihimme, kuin hengellisen maailman tapahtumiinkin. Ne ovat uskon tunnustuksia, joilla vaikutamme omaan mieleemme, lähimmäisiimme ja henkimaailmaan. Sanoilla me ilmaisemme sen mitä me ajattelemme ja ilmaistut ajatukset ovat todistusvoimaisia niin ihmisten, kuin henkimaailmankin edessä. Raamattu puhuu uskon sanoista, jotka ovat sydämessämme ja suussamme (Room 11:8).

Sanamme voivat olla uskon sanoja, mutta yhtä hyvin ne voivat olla epäuskon sanoja, joilla vaikutamme enemmän, kuin moni osaa ajatella. Raamattu puhuu sanojen vallasta, jotka voivat vaikuttaa jokapäiväiseen toimeentuloon ja niinkin suuriin asioihin, kuin elämään ja kuolemaan: ”Suunsa hedelmästä saa mies vatsansa kylläiseksi, saa kyllikseen huultensa satoa. Kielellä on vallassansa kuolema ja elämä; jotka sitä rakastavat, saavat syödä sen hedelmää” (Sananl 18: 21).

Jaakob varoittaa tekemästä rukouksia tyhjiksi epäilemällä: ”Mutta anokoon uskossa, ollenkaan epäilemättä; sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa” (Jaak.1:6,7). Tämä on karu kuvaus uskosta, joka nousee ja laskee, kuin meren aallot tuulten mukana. Se on kuva ihmisestä, joka muuttaa jatkuvasti mieltään sen mukaan miltä olosuhteet kulloinkin näyttävät. Kun tuuli kääntyy vastaiseksi, uskokin kääntyy sen mukana. Silloinkin, kun on anonut jotakin Herralta tai kun hän on jotakin luvannut, siitä tulisi pitää kiinni tapahtui mitä hyvänsä.

Pidä kiinni siitä minkä olet Herralta saanut

Ellei pidä uskostaan kiinni voi menettää senkin, minkä on jo saanut Herralta. Näin kävi eräälle tuntemalleni miehelle. Hänellä oli useissa kohtaa selkärankaa välilevyn pullistumia ja kivuliaita luupiikkejä. Käveleminen onnistui vain keppien avulla. Eräässä kokouksessa Herra kosketti häntä hyvin voimakkaasti. Hän tunsi, miten lämmin aalto kulki hänen selkäänsä pitkin ja hän tunsi parantuneensa. Moneen vuoteen mies ei ollut pystynyt taivuttamaan selkäänsä, mutta koettuaan Jumalan kosketuksen hän taivutteli sitä ilman kipuja ja pystyi juoksemaankin.

Tätä kesti noin pari kuukautta, minkä jälkeen alkoi tulla jälleen kipuja. Pettyneenä mies teki kaiken kokemansa tyhjäksi, eikä pitänyt parantumistaan enää Jumalan tekona. Vähä kerrassaan hänen vaivansa pahenivat, kunnes hän oli lopulta huonomassa kunnossa, kuin ennen parantumistaan. Koettu parantuminen oli kuin pois pyyhkäisty.

Uskon tämän muutoksen johtuneen demonisista voimista, jotka tyypilliseen tapaansa mitätöivät Jumalan työn. Ne yrittävät estää ihmisiä uskomasta Jumalan lupauksiin ja saamasta rukousvastauksia ja kun joku niitä saa, ne yrittävät tehdä ne senkin jälkeen tyhjiksi.

Haamukipuja

Itsellänikin on kokemuksia siitä, miten ne aiheuttavat kipuja kehossa ilman, että olisi sairas. Ellei niitä vastusta uskossa ja antaa pelolle ja epäuskolle sijaa, ne voivat muodostua oikeiksi sairauksiksi. Kun kokee kipuja kehossaan, niitä kannattaa vastustaa uskossa, eikä heti ajatella niitä sairauden aiheuttamiksi.

Lääkäritkin puhuvat haamukivuista, joiden syytä ei pystytä selvittämään. Ne voidaan selittää hermosäryiksi, mutta niiden aiheuttajaa ei aina tunneta. Johtuivat kivut sitten mistä tahansa, meillä on täysi oikeus vastustaa niitä, koska Kristus kantoi kaikki sairautemme ristillä ja sälytti kipummekin päällensä.

Hengellinen auktoriteetti

By beta

On 11.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Auktoriteetti -sana, kun se yhdistetään hengelliseen vallankäyttöön, saattaa herättää perinteiseen kristillisyyteen tottuneissa epäilyksiä. Se synnyttää menestysteologiaan ja uushenkisyyteen liittyviä mielikuvia ”visualisoinnista”, ”manifestoinnista” ja muista mielen hallinnan tekniikoista, joita käytetään keinoina saavuttaa taloudellista ja hengellistä menestystä. Huoli ei ole täysin aiheeton, sillä nämä uushenkisyyden piiristä tutut metodit ovat hiipineet moniin seurakuntiinkin.

Raamatussa auktoriteetti perustuu Jeesuksen valtaan, jonka hän sinetöi ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan. Jeesuksen sanat ”minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä” sementoivat hänen asemansa ylimpänä vallan käyttäjänä. Valtaansa hän ei ole koskaan luovuttanut yhdellekään ihmiselle, vaan ainoastaan delegoinut osan siitä. Hebrealaiskirjeen mukaan hän ei ole vielä alistanut kaikkea valtansa alle (Heb.2:5).

Aikojen alussa Jumala antoi ihmiselle vallan hallita elämäänsä ja omaa vaikutuspiiriään. Ennen kuin menen siihen tarkemmin ja käsittelen ihmisen ja Jumalan välisiä valtasuhteita tarkastelen hiukan sitä, miten auktoriteetti -sana esiintyy uushenkisenä ilmiönä. Ensiksikin siitä voisi sanoa, että kysymyksessä on räikeä yritys käyttää Jumalalta saatua valtaa väärin. Se on irvikuva siitä vallankäytöstä, mihin Jumala alun perin ihmisen tarkoitti.

Uushenkisyydessä on kyse samasta, mitä tapahtui jo aikojen alussa Saatanan noustessa kapinaan Luojaa vastaan. Sille ei riittänyt Jumalan sille delegoima valta, vaan se pyrki kokonaan pois Jumalan auktoriteetin alta. Se halusi tulla Jumalan veroiseksi tai nousta vieläkin korkeammalle. Samalla tavalla uushenkiset ja jotkut kristitytkin pyrkivät, joko tietoisesti tai tiedostamattaan pääsemään asemaan missä heidän ei tarvitse olla Jumalalle alamaisia tai hänestä riippuvaisia.

Jotkut kristityt puhuvat sisäisen jumaluuden löytämisestä ja vapauttamisesta. He uskovat siihen, että, kun he saavuttavat riittävän suuren uskon tason ja voitelun, he voivat tehdä samoja asioita, kuin Jumala. He uskovat voivansa toimia samalla voimalla ja samalla auktoriteetilla tarvitsematta siihen erikseen hänen lupaansa. Ajatus ihmisen suvereenista vallasta kuulostaa lähinnä kauhuskenaariolta, mutta onneksemme Jumala ei ole antanut tällaista valtaa yhdellekään syntiselle.

Todellisuuden manipulointia

Eräs uushenkisyydestä ja joistakin menestysteologisista suuntauksista tuttu metodi on niin sanottu visualisointi. Siinä pyritään luomaan mielikuvia esineistä ja asioista, joita halutaan saavuttaa. Näitä mielikuvia sitten toistellaan omassa mielessä ja kuvitellaan miten ne muuttuvat tosiksi pelkällä ajatuksen voimalla. Se on yksi monista mielenhallinnan tekniikoista ja sitä käytetään vastaavalla tavalla, kuin esimerkiksi parapsykologian käsittein tutuksi tullutta telekinesiaa. Siinä ihminen voi liikutella ja vaikuttaa esineisiin pelkällä ajatuksen voimalla.

Samoja ilmiötä kuvataan muillakin termeillä, mutta tahdotaan tai ei siinä ollaan tekemisissä noituuden ja demonisten voimien kanssa. Ne, jotka pyrkivät hallitsemaan todellisuutta ajatustensa tai kuviteltujen sielun piilevien voimien avulla altistavat itsensä näille voimille. Yleensä nämä ihmiset kuvittelevat saavansa asioita tapahtumaan sielussaan piilevien voimien avulla, tai luulevat voivansa hallita itsensä ulkopuolella olevia voimia, eivätkä huomaa olevansa itse näiden pahojen voimien välikappaleena ja niiden huijauksen kohteena.

Pyrkimyksessä saavuttaa menestystä ja päämääriä mielenhallinnan keinoin ei ole mitään tekemistä Jumalan kanssa, vaikka sitä tehtäisiin hänen nimissään. Asiaa ei pyhitä se, että puhutaan enkeleistä, Jumalasta, korkeammasta voimasta, uskon korkeammasta tasosta tai hengellisestä voitelusta. Näille pyrkimyksille voidaan antaa mikä nimi tahansa, mutta aina kysymyksessä on sana kapinallinen ilmiö, missä yritetään hallita todellisuutta riippumattomana Jumalasta ja ilman hänen ohjaustaan.

Sama harha kahdessa eri paketissa

Jotkut uuskarismaatikot puhuvat uskovan laillisesta oikeudesta (auktoriteetista) vapauttaa itsensä köyhyydestä ja sairauksista. Tähän opetukseen kuuluu se, että Jeesus on luopunut auktoriteetistaan ja siirtänyt sen täysimittaisesti uskoville. He tekevät näillä opetuksillaan itsestään Jumalan vertaisia, mikä sopii hyvin yhteen kapinan kanssa, mihin Lusifer ryhtyi aikojen alussa, kun se halusi tulla Jumalan vertaiseksi.

Vastaavasti okkultistit perustelevat omaa kapinaansa panteistisella maailmankuvalla. He uskovat panteistiseen käsitykseen, jonka mukaan kaikki on yhtä ja samaa jumaluutta. Tämän käsityksen mukaan jumaluus löytyy esineistä ja ihmisestä itsestään. Okkultistit uskovat voivansa vapauttaa jumalalliset voimansa ja saada käyttöönsä auktoriteetin, minkä avulla voivat toteuttaa haluamansa.

Auktoriteetin perusta

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta auktoriteetti- käsitettä ei pidä kokonaan hylätä. Ei kannata heittää lasta pesuveden mukana. Raamatussa puhutaan hengellisestä auktoriteetista, mikä on niin tärkeä asia, että soisi jokaisen ymmärtävän sen. Se ei ole riippuvainen sielun voimista, eikä edes uskon vahvuudesta. Se ei vaadi korkeampaa uskon tasoa, sillä se on Jumalalta saatu mandaatti, mikä on ”syntymälahjana” jokaisella, joka on uudestisyntynyt. Siihen ei tarvita erityisiä kykyjä tai erityisen suurta uskoa, sillä se on jokaisella Herran omalla.

Pienikin usko riittää, sillä Jeesus sanoi, että jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran voisitte siirtää vaikka vuoria (Matt.17:20). Kielikuva sinapin siemenen kokoisesta uskosta siirtämässä vuoria on itämaisesta puhetavasta tuttu hyperbola. Se on liioittelua, mitä käytettiin, kun haluttiin korostaa eri asioiden mittasuhteita. Minimaallisen pieni siemen ja suunnattoman suuri vuori asetettuna rinnastusten kertoo ihmisen mitättömän pienestä osuudesta ihmeisiin. Pikkuriikkinen uskon siemen voi saada aikaan suuria asioita, koska kyse ei ole ihmisen omasta voimasta, vaan Jumalan voimasta.

Hengellinen auktoriteetti ei perustu siihen mitä me olemme, vaan siihen, mitä Herramme on ja mitä hän on tehnyt kuollessaan ristillä ja noustessaan kuolleista. Jeesuksen hankkima hengellinen auktoriteetti sisältyy mandaattiin, jonka hän antoi jokaiselle häneen uskovalle sanoen: ”Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi” (Mark.16:17).

Tämän mandaatin puitteissa jokaisella Herran omalla on oikeus toimia. Oikeus perustuu siihen, mitä Herra on tehnyt, kun hän voitti sairauden voimat ja pimeyden henkivallat. Hänen ristintyönsä kautta olemme saaneet vallan yli pimeyden ja sairauden voimien. Hengellinen valta ei siis perustu omaan voimaamme tai uskoomme. Edes oma heikkoutemme ei estä Herraa tekemästä kauttamme ihmeitä. Sanoohan Raamattu, että Herra on heikoissa väkevä. Siihen viittaa sana ”armolahjakin”. Nimensä mukaisesti ne annetaan heikkojen ja itsessään vajavaisten käsiin.

Alisteinen vallankäyttö

Hengellinen auktoriteetti toteutuu vain Jumalalle alisteisessa vallankäytössä ja sen mandaatin puitteissa, mikä sisältyy edellä luettuun Jeesuksen sanaan, missä hän luetteli asioita, joita häneen uskovat voivat tehdä. Siinä luetellaan esimerkiksi sairaiden parantaminen ja riivaajien ulos ajaminen, mutta ei sanota, että kaikki muukin olisi mahdollista saman mandaatin nojalla. Tämä hengellinen käyttöoikeus koskee vain Jeesuksen luettelemia asioita.

Hengellisellä vallankäytöllä on myös määrätyt periaatteet, joiden mukaan se toimii. Jeesus opetti nämä periaatteet Isä meidän -rukouksessa. Sanat ”tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä niin kuin taivaassa”, näyttävät meille sen millaisesta vallankäytöstä on kysymys. Ei ole kysymys ihmisen omasta vallasta tai kyvystä hallita todellisuutta, vaan delegoidusta vallasta, joka on annettu käytettäväksi Jumalan Hengen ja sanan ohjauksessa.

Käytännössä se tarkoittaa vallan luovutusoikeutta. Luomisessa saadun oikeuden perusteella voimme hallita elämäämme ja tätä näkyvää maailmaamme, mutta, jos haluamme vaikuttaa omiin tai muiden asioihin hengellisellä vallalla, se tapahtuu aina siten, että luovutamme itsemme ja nämä asiamme Herramme hallittaviksi. Juuri tätä vallan luovutusta tarkoittaa se, kun rukoilemme ”tapahtukoon sinun tahtosi”.

Näin voimme luovuttaa Herralle oikeuden toimia omassa elämässämme, perheessämme tai yhteisössämme. Se on vallankäyttöä, missä vapautamme Jumalan toimimaan haluamallaan tavalla. Voimme käyttää hengellistä valtaamme vain niissä rajoissa, mitkä Herra on sille asettanut. Voimme kyllä toivoa erilaisia asioita ja pyytää niitä häneltä, mutta emme voi määrätä häntä tai manipuloida millään keinolla tekemään mitään muuta, kuin mihin hän on valmis suostumaan.

Hengellinen auktoriteetti ei ole sitä, että ihminen voisi tehdä mitä haluaa, vaan se toimii alistussuhteessa Kristukseen. Se on itsensä alistamista Jumalalle ja vallan käyttöä hänen ohjauksessaan. Me emme käytä valtaamme Jumalan yli tai riippumattomina hänestä, vaan hänen kanssaan, ”hänen työtovereinaan”.

Mitä hengellinen mandaatti toimii käytännössä?

Hengellinen mandaatti on rajattu käyttöoikeus hengelliseen valtaan, minkä Jeesus rajasi sanoessaan: ”Ja nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat: minun nimessäni he ajavat ulos riivaajia, puhuvat uusilla kielillä, nostavat käsin käärmeitä, ja jos he juovat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita; he panevat kätensä sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi” (Mark.16:17).

Hengellisen mandaatin käyttöoikeus oikeutta käyttämään hengellistä valtaa niissä puitteissa, mitkä Jeesus rajasi. Se perustuu siihen, mitä hän teki ristillä, kun hän voitti pimeyden, sairauden ja kuoleman vallat. Tämä käyttöoikeus toimii tietyin ehdoin ja vain tietyissä tilanteissa, eikä se ole absoluuttinen lupaus mistään. Se on kaikilla uskovilla, mutta sitä sovelletaan eri tilanteissa eri tavoin. Käytännössä se ei toteudu aina ja kaikkien kohdalla samalla tavalla.

En suosittelisi ketään esimerkiksi kokeilemaan käärmeiden nostelua paljain käsin, vaikka sekin kuuluu tähän mandaattiin. Suojelu käärmeiden pistoilta saattaa toimia tilanteissa, joissa joutuu tahtomattaan tekemisiin niiden kanssa, mutta tuskin se toimii, jos alkaa leikitellä käärmeillä ja kokeilla pistävätkö ne.

Eivät kaikki saa sairaiden parantamisen lahjaakaan, vaikka sekin kuuluu samaan mandaattiin. Ne, joille se annetaan saavat erityisvaltuudet rukoilla sairaiden puolesta niin, että he yleensä myös paranevat. Se annetaan armolahjana vain niille, joilla se kuuluu hengellisen kutsumuksen mukaiseen tehtävään (1 Kor. 12:28-31).

Kaikilla uskovilla on silti oikeus tavoitella samoja armolahjoja, joskin viime kädessä Jumala itse päättää mitä lahjoja hän kullekin jakaa (1 Kor.12:11). Kukaan ei kuitenkaan saa niitä omilla ansioillaan. Kuten nimikin sanoo, kysymys on lahjoista, eikä jostakin, minkä ihminen voi saavuttaa vahvan uskonsa tai henkisten harjoitteidensa kautta.

Raamatussa luetellaan yhdeksän eri armolahjaa, jotka Jumala jakaa kenelle parhaaksi näkee. Meitä kehotetaan anomaan ja tavoittelemaan parhaita näistä armolahjoista (1 Kor.12:31). Jumala päättää mitä hän kenellekin antaa, ei sen mukaan, miten on onnistunut uskovana, vaan armosta ja tehtävän mukaan, jonka hän on kullekin tarkoittanut.

Oli armolahjoja tai ei kaikilla uskovilla on mandaattiin kuuluva oikeus rukoilla sairaiden puolesta ja ajaa ulos riivaajia. Joidenkin rukous on muita voimallisempaa, johtuen heidän armoituksestaan, mutta mandaattiin kuuluvan oikeuden perusteella Herra voi tehdä ihmeitä kenen kautta tahansa. Jokaisella Herran omalla on oikeus rukoilla sairaiden ja riivattujen vapautumista ja oikeus siunata ihmisiä kysymättä siihen erikseen oikeutusta.

Apostoleilla on muista poikkeava mandaatti (Matt.10:1). Heillä mandaattiin kuuluvat oikeudet toimivat aina, kun he niitä käyttävät. Halutessaan he voivat parantaa sairaan ja ajaa riivaajahenget ulos. Heidänkään auktoriteettinsa ei silti ole palkinto heidän hyvyydestään, eikä se ole osoitus heidän uskonsa vahvuudesta. Kun Jeesus antoi apostoliset valtuudet kahdelletoista seuraajalleen ja lähetti heidät ensimmäistä kertaa evankeliointimatkalle, he olivat vielä melkoisen raakileita uskossaan, mutta tekivät silti monia voimallisia ihmeitä Kristuksen voimalla.

Auktoriteetti kateissa

Valitettavan moni uskova ei tunne hengellistä mandaattiaan, mikä sopii tietysti hyvin sielun viholliselle. Se haluaa pimittää sen uskovilta ja on hyvillään siitä, kun he eivät ymmärrä omaa asemaansa, eivätkä käytä hengellistä valtaansa. Ymmärryksen puutteen huomaa jo sanojen käytöstä, siitä miten uskovat rukoilevat. Eräs nainen rukoili näillä sanoilla sairaan puolesta: ”Herra me kiitetään siitä, että me saadaan rukoilla terveyttä”?

Kuullessani tämän ajattelin mielessäni: ”Miksi ihmeessä et sitten rukoile hänelle terveyttä, miksi vain kiittelet siitä mahdollisuudesta?” Hänen ei olisi tarvinnut edes pyytää terveyttä, vaan hän olisi voinut suoraan julistaa sitä vedoten Jeesuksen ristintyöhön. Samanlainen rukoustapa on hyvin yleinen uskovien keskuudessa, kiitellään vain mahdollisuudesta rukoilla sitä ja tätä, mutta ei kuitenkaan rukoilla.

Kuvittele tällaista rukousta osana oikeudenkäyntiä, mitä käydään henkimaailmassa kaikesta, mitä sanomme ja teemme. Raamatun mukaan paholainen seisoo yötä päivää Jumalan edessä syyttämässä uskovia. Se tarttuu mielellään jokaiseen sanaamme voidakseen vedota epäuskoomme tai siihen, ettemme ymmärrä asemaamme rukoilijoina. Se voi tuoda tällaisen rukoukseen Jumalan tuomioistuimen eteen ja sanoa: ”Ei tällä ihmisellä ole mitään oikeutta saada vastauksia, eihän hän edes pyytänyt mitään”. Siinä se olisi täysin oikeassa ja sillä on täysi oikeus vedota sanoihimme.

Sitä kutsutaan Raamatussa ”veljiemme syyttäjäksi” ja se tekee kaikkensa mitätöidäkseen hengelliset oikeutemme. Ehdottoman oikeudenmukaisena tuomarina Jumala joutuu ottamaan sen aiheelliset syytökset huomioon ja toimimaan niiden mukaan. Rukouksemme ovat tehottomia, ellemme käytä hengellisiä oikeuksiamme. Jos haluamme, että rukouksissamme on tehoa, meidän tulee ymmärtää ja luottaa omaan auktoriteettiasemaamme.

Hengellistä ylpeyttä?

Eräs syy siihen miksi hengellisen auktoriteetin käyttöä karsastetaan, on se, että sitä pidetään hengellisenä ylpeytenä ja asettumisena Jumalan yläpuolelle. Joidenkin kohdalla se voi toki pitää paikkansa, mutta luultavasti useimmat tajuavat olevansa vain Jumalan välikappaleita. Jotkut voivat pitää valtaa pimeyden voimien yli ylpeyden aiheenaan, mutta mitään ylpeilemistä siinä ei ole, koska hengellinen auktoriteettiasema perustuu vain siihen, mitä Jeesus on tehnyt ristillä.

Eräänlaista ylpeyttä on sekin, ettei käytä saamiaan lahjoja, eikä käytä saamaansa hengellistä valtaa. Ne jotka eivät käytä auktoriteettiasemaansa ovat usein hyvin arvostelevia niitä kohtaan jotka sitä käyttävät. Kun motiivina hengellisessä vallankäytössä on kuuliaisuus Jumalaa kohtaan, se ei ole ylpeyttä, vaan nöyryyttä. Se on nöyrää alistumista Herran tahtoon, sillä hän itse haluaa, että toimimme niin. Sellainen on ylpeyttä, jos ei käytä Herralta saatuja lahjoja ja oikeuksia; sitä voi pitää merkkinä jopa ylpeästä omahyväisyydestä ja itseriittoisuudesta.

Toteutatko hengellistä mandaatti?

Oletko koskaan miettinyt, miten hengellisen mandaatin käyttö toteutuu omassa elämässäsi? Toteutuuko se hyvin, vai toteuttavatko sitä vain seurakuntasi pastorit ja valtuutetut sielunhoitajat? Vai onko niin, että sitä toteuttavat vain jotkut vierailevat evankelistat? Uskallatko käyttää hengellisiä valtuuksiasi, vai oletko kuin Jeesuksen vertauksen yhden leiviskän saanut, joka kaivoi kuopan ja pani sen sinne piiloon. Sanotko mielessäsi ” Enhän minä nyt voi mitään, kun olen vain tällainen tavallinen tallaaja, penkin lämmittäjä, en muuta”.

Onko sinun identiteettisi olla pelkkä katselija ja kuuntelija näytöksessä, jota ammattilaiset pyörittävät. Kristus ei ole kutsunut sinua siihen. Raamatun mukaan olet osa pyhää papistoa. Vaikka olisit omaksunut itsellesi toisenlaisen identiteetin sinun on aika nousta ja ottaa oma paikkasi. Ei sinun tarvitse toimia seurakunnassa julkisesti voidaksesi toteuttaa hengellistä pappeuttasi. Voit aivan hyvin toteuttaa sitä rukoillen vaikkapa ystäviesi ja sukulaistesi puolesta, palvellen heitä Jumalan pappina.

Muunlaisista papeista Uusi testamentti ei puhu mitään, eikä sieltä löydy kyllä penkin lämmittäjänkään virkaa. Uudessa testamentissa ainoa pappeus on yleinen pappeus – mistään muusta ei puhuta (1 Piet.2:9). Palkatut papit eivät ole ainoita Jumalan edustajia, eivätkä he edusta tavallista kirkkokansaa Jumalan edessä. Me kaikki Herran omat olemme hänen pappejaan, mikä tarkoittaa suoraa päästyä hänen valtaistuimensa eteen ja täyttä oikeutta hänen edustajinaan rukoilla ihmisten puolesta kaikissa heidän asioissaan.

Vanhan testamentin aikaan vain papit saattoivat mennä temppelin pyhimpiin osiin ja saada sanomia ja siunauksia Jumalalta, joita he sitten välittivät tavallisille seurakuntalaisille. Nyt tilanne on toinen, me kaikki olemme pyhää papistoa, siunausten ja sanoman välittäjiä. Seurakunnassa voi olla paimenia, opettajia ja muissa tehtävissä toimivia, mutta kaikki hekin ovat samalla tavalla, kuin sinäkin, Herran pappeja. Herra on antanut meille kaikille hengellisen mandaatin hänen sanomansa ja siunaustensa välittäjinä.

Hengellisen mandaatin suora käyttö

Meidän ei tarvitse pyytää palkattua pappia siunaamaan ihmisiä, eläimiä, asioita, vaan voimme tehdä sen itse. Eikä meidän tarvitse seistä lakki kourassa Jumalankaan edessä anelemassa asioita, jotka hän on sisällyttänyt mandaattiimme. Niitä asioita ei tarvitse anoa häneltä, vaan julistaa niitä suoraan. Niitä ovat esimerkiksi edellä luetellut sairaiden parantaminen ja riivaajien ulos ajaminen (Mark.16:17). Voimme tehdä näitä pyytämättä niitä erikseen Jumalalta.

Olemme kuulleet pappien sanovan: ”Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua…”, mutta yleisen pappeuden nojalla kaikki Herran omat ovat oikeutettuja siunaamaan samalla arvovallalla. Voimme sanoa täydessä uskon varmuudessa: ”Herra siunatkoon sinua” (4 Moos.6:24-26). Kun siunaamme ja teemme näitä asioita täydessä uskon varmuudessa ja luottaen auktoriteettiasemaamme, siinä on erityinen voima.

Myös ehtoollisen asettamisessa neuvotaan käyttämään hengellistä auktoriteettia. Paavali puhui ehtoollisen siunaamisesta näin: ”Siunauksen malja, jonka ME siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen” (1 Kor.10.16). Hän ei opettanut pyytämään Jumalaa siunaamaan ehtoollista, vaan sanoi yksinkertaisesti vain, että siunauksen malja, jonka me siunaamme. Näin me voimme siunata itse leivän ja viinin vedoten siihen mitä Kristus on tehnyt jo ristillä.

Pietari käyttää hengellistä auktoriteettiaan

By beta

On 9.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Evankeliumista löytyy mielenkiintoinen kuvaus siitä, miten Pietari käytti omaa hengellistä auktoriteettiaan. Eräänä päivänä, kun hän oli menossa yhdessä Johanneksen kanssa pyhäkköön, sen portin pielessä oli rampa mies anomassa almuja ohikulkijoilta. Pietari pysähtyi ja sanoi hänelle: ”Hopeaa ja kultaa ei minulla ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan: Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä, nouse ja käy” (Ap.t.3:6).

Tässä joku voisi nähdä uushenkisyyteen tai menestysteologiaan viittaavaa toimintaa. Pietarin sanoissa voisi nähdä omavoimaisuutta ja mahtailevaa ylpeyttä, kun hän sanoi antavansa tälle miehelle terveyden. Kuinka kukaan ihminen voi sanoa noin, oliko hänkin sisäiseen jumaluuteen uskova menestysteologi? Miten joku voi nostaa itsensä Jumalan veroiseksi ja sanoa antavansa toiselle terveyden?

Lähempi kertomuksen tarkastelu osoittaa sen, ettei Pietari kuvitellut itseään Jumalan veroiseksi, vaan hän ymmärsi Jumalalta saamansa auktoriteetin. Hän vain toimi niin, kuin Jeesus oli käskenyt häntä ja muita apostoleja toimimaan (Luuk.10:9). Pietari osoitti ymmärtävänsä apostolisen auktoriteettinsa. Apostoliseen kutsumukseen sisältyi sairaiden parantaminen, joten hänen ei tarvinnut alkaa anelemaan sitä erikseen Jumalalta.

Hengellisen valtuutuksensa nojalla hän saattoi vain antaa sairaalle käskyn nousta ja kävellä. Pietari sanoi yksinkertaisesti: ”Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä, nouse ja käy”. Tapahtui ihme ja rampa mies nousi kävelemään. Kun siitä levisi sana, ihmiset alkoivat tungeksia Salomonin pylväskäytävään katsomaan, mitä oikein oli tapahtunut. Kun he näkivät, mitä oli tapahtunut, he osoittivat ihailuaan Pietarille ja Johannekselle aivan, kuin he olisivat tehneet tämän ihmeen.

Pietari tekee selväksi oman osuutensa ihmeessä

Ihmisten ihailuun vastaten Pietari sanoi heille: ”Israelin miehet, mitä te tätä ihmettelette, tai mitä te meitä noin katselette, ikään kuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet hänet kävelemään (Apt.3:12). Näillä sanoilla hän osoitti ymmärtävänsä terveyden tulleen Jumalalta ja että hän itse oli siinä vain välikappale. Hän ei voinut kerskaillen vedota vahvaan uskoonsa tai hyvyyteensä. Tuoreessa muistissa olivat kaikki epäonnistumiset, kun hän oli kiroten kieltänyt mestarinsa ja piiloutunut peloissaan muiden Jeesuksen seuraajien kanssa lukittujen ovien taakse. Hädin tuskin hän oli selvinnyt menettämättä kokonaan uskoaan.

Myös Paavali ymmärsi saaneensa oman roolinsa ja apostolisen kutsumuksensa armosta : ”jonka palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armon lahjan kautta, joka minulle on annettu hänen voimansa vaikutuksesta” (Ef.3:7). Näin sanoen Paavali tunnusti apostolisen tehtävänsä ja siinä ilmenevän voiman tulleen armolahjana. Armolahjat ovat nimensä mukaisesti armosta saatuja lahjoja, joita ei voi ansaita tai saavuttaa omalla uskollaan tai hyvyydellään.

Jumala antoi apostoleille erityislaatuisen armoituksen, jota he käyttivät jo silloin, kun heidän uskonsa oli vielä heikko ja he olivat hengellisesti kasvamattomia. Samoja valtuuksia ei kaikilla ole, vaikka olisi miten paljon uskoa. Muut eivät voi samalla tavalla käskeä rampaa nousemaan ja kävelemään, ellei sitten Herra anna juuri sitä hetkeä varten yliluonnollista uskoa.

Edes seurakunnan vanhemmistoon kuuluvat eivät voi tehdä sitä, vaan heitä on kehotettu voitelemaan sairaita öljyllä ja rukoilemaan heidän puolestaan. Kaikilla uskovilla on kuitenkin annettu oikeudet rukoilla sairaiden ja riivattujen puolesta ja valta näissä vaikuttavien voimien yli. Olemme siis saaneet valtuudet ajaa ulos riivaajahenkiäkin ja torjua niiden hyökkäyksiä. Niiden hyökätessä ei ole tarve huutaa hädissään Herraa apuun, vaan niitä voi yksinkertaisesti vain käskeä ja ne tottelevat (Jaak.4:7).

Jeesus opettaa palvelemista

By beta

On 7.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Eräänä päivänä Jeesus istui aterioimaan lähimpien seuraajiensa kanssa. Aterian päätteeksi he nauttivat ehtoollista ja kun he olivat sen tehneet, Jeesus nousi pöydästä ja teki jotakin hyvin merkillistä. Hän riisui päällimmäisen vaatteensa, otti pellavaliinan ja vyötti sillä itsensä. Sitten hän kaatoi vettä pesumaljaan ja rupesi pesemään opetuslastensa jalkoja ja pyyhki ne lopuksi liinavaatteella, jolla oli vyöttäytynyt (Joh.13:4,5).

Teko, tai paremminkin se, kuka sen suoritti, oli täysin poikkeuksellinen tuon ajan juutalaisessa yhteisössä. Oli aivan tavallista, että juutalaisissa kodeissa pestiin vieraiden jalat, mutta sitä eivät tehneet Jeesuksen asemassa olevat. Vieraan tullessa taloon, hänen jalkansa usein pestiin ja sen teki yleensä talon palvelija tai orja.

Noihin aikoihin kuljettiin pitkiä matkoja jalkaisin avonaisissa sandaaleissa, joten jalkojen pesu oli tarpeen. Vieraan tullessa taloon oli tapana, että talon palvelija tai orja suoritti hänelle jalkojen pesun. Muilta talossa olevilta ei kukaan osannut odottaa sellaista, eikä varsinkaan Jeesukselta, joka oli vieraana talossa ja näiden miesten johtaja.

Kuivattuaan seuraajiensa jalat, Jeesus kietoutui samaan liinavaatteeseen, jolla hän oli ne kuivannut. Se oli erityinen, orjien käyttämä tapa, millä he ilmaisivat olevansa palvelevassa asemassa. Jeesuksen suorittama jalkojen pesu muistutti keskustelusta, jota hänen seuraajansa olivat käyneet vain vähän aikaisemmin. Aterialla ollessaan he olivat keskustelleet siitä, kuka heistä oli suurin.

Kuullessaan heidän keskustelunsa Jeesus oli sanonut: ”Te tiedätte, että kansojen ruhtinaat herroina niitä hallitsevat, ja että mahtavat käyttävät valtaansa niitä kohtaan. Näin älköön olko teillä keskenänne, vaan joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne” (Matt.20:25,26).

Pesemällä heidän jalkansa hän muistutti heitä näistä sanoistaan. Demonstrointi sopi täydellisesti siihen, mitä hän sanoi todellisesta suuruudesta, mikä ei ole vaatia muita palvelemaan itseään vaan palvella itse muita. He saivat mieleen painuvan opetuksen sanojen ja esimerkin kautta, jotka käänsivät täysin ylösalaisin tuolle ajalle tyypillisen ajattelutavan.

Kumouksellinen ajatus

Jeesuksen sanat ja teko olivat kumouksellisia tuon ajan maailmassa, missä johtajille ja ylimyksille oli annettu suorastaan jumalallinen valta ja asema. Heitä palvottiin jumalina tai vähintäänkin jumalien maanpäällisinä edustajina. Johtajia piti totella ja palvella Jumalan veroisina auktoriteetteina.

Juutalaiseen kulttuuriin ylimysten palvonta ei tosin kuulunut. He eivät hyväksyneet sitä, mutta tuttua se oli heillekin, koska he elivät Rooman vallan alla, missä ylimyksiä palvottiin. Vaikka Israelin johtajia ei palvottu samalla tavalla, hekin ottivat itselleen erilaisia etuoikeuksia ja odottivat, että heitä kunnioitettaisiin ja palveltaisiin muita ihmisiä arvokkaampina.

Jeesus toimi radikaalisti hylätessään tällaiset ajatukset. Hän osoitti sen, kuinka todellinen suuruus on nöyryydessä ja palvelemisessa. Suuruutta ei hänen mukaansa ollut se, että sai muut palvelemaan itseään, vaan se, että itse palveli muita. Tällä hän ei tehnyt tyhjäksi johtajille kuuluvaa auktoriteettia, mutta osoitti heidän tehtävänsä olevan vain yksi palvelutehtävä muiden joukossa.

Minun pitää vähetä

Suureksi paisunut ego ei tee suureksi Jumalan valtakunnassa, minkä totesi Johannes Kastaja, sanoessaan: ”minun pitää vähetä ja hänen kasvaa” (Joh.3:30). Hän oli valmis panemaan oman egonsa syrjään, jotta Jumalan suuruus tulisi hänen kauttaan näkyviin. Kun hän kastoi ihmisiä, hän ei pyytänyt huomiota itselleen, vaan ohjasi heidän katseensa ohi itsestään, Jeesukseen. Hän sanoi olevansa vain tien raivaaja, joka raivasi tietä Jeesuksen luokse.

Jeesuskin näytti esimerkkiä alentamalla itsensä Isän Jumalan ja ihmisten palvelijaksi:”Hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti. Sen tähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman (Fil.2:9) Maailman luojana hän oli ollut korkeassa asemassa, mutta tuli alas tavallisten ihmisten tasolle. Hän nöyryytti itsensä Isän ja ihmisten edessä ja asettautui kanssamme samalle tasolle.

Jeesus sanoi, ettei hän tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan (Matt. 20:28). Vaikka hän oli johtaja ja opettaja, hän ei korostanut asemaansa tai valtaansa. Hän ei korostanut omaa erityisyyttään, vaan käyttäytyi samalla tavalla, kuin muutkin: ”Hän tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen” (Fil.27:27).

Lapsesta aikuisuuteen

Mikä sitten ihmisestä tekee niin halukkaan asettumaan muiden yläpuolelle ja vaatimaan, jos ei ihan palvelua, niin ainakin pitämään itseään muita tärkeämpänä? Moni ajattelee olevansa jotakin suurta, kun saa muut tekemään itselleen palveluksia ja toimimaan omilla ehdoillaan. Tosiasiassa se tekee ihmisestä, kuin suuren lapsen. Lapsikin osaa vaatia itselleen erityiskohtelua ja pitää itsestään selvänä sitä, että muut palvelevat häntä.

Pieni lapsi makaa sängyssään ja odottaa, että kaikki tuodaan hänelle valmiina ja että muut huomioivat ja täyttävät vain hänen tarpeitaan. Lapsen näkökulmasta muut ihmiset ovat vain häntä varten. Se on ominaista pienelle lapselle, joka on sosiaalisen kehityksensä alkutaipaleella. Jo aivan imeväikäinen lapsi osaa ”käskyttää” itkullaan vanhempiaan ja odottaa, kun nämä antavat ruokaa tai vaihtavat kuiviin. Vasta, kun lapsi kehittyy sosiaalisesti, hän oppii ottamaan muiden tarpeet huomioon ja kantamaan vastuunsa muiden hyvinvoinnista.

Terveesti kehittynyt aikuinen ei toimi samalla tavalla, kuin lapsi. Se osoittaa hänen olevan lasta kypsempi vastuuseen ja käyttämään valtaa. Vaikka aikuisilla on lapsiinsa nähden auktoriteetti, he palvelevat lastensa tarpeita, eikä päinvastoin. Terve aikuinen ei odota sitä, että lapsensa kanniskelevat hänen eteensä kaiken mitä hän vain keksii heiltä pyytää.

Auktoriteettiasemaa ei oteta, vaan se ansaitaan. Palvelevalla asenteellaan aikuinen osoittaa olevansa lastaan kypsempi vastuuseen ja ansaitsevansa asemansa. Aikuinen, joka on oppinut tuntemaan sosiaalisen vastuunsa, ansaitsee lastensa kunnioituksen ja kuuliaisuuden.

Tämä Jumalan luoma kehitys aikuisuuteen ja suuruuteen pätee kaikessa siinä, mikä koskee ihmisten välisiä suhteita ja valtarakenteita. Se on malli, minkä Jeesus taivutteli eteemme, kuin rautalangasta. Hän itse tuli palvelemaan ja osoitti, miten palvelemiseen sisältyy todellinen suuruus. Jumala on suuri juuri siksi, koska häneltä olemme saaneet kaiken ja hän huolehtii meistä, kuin isä lapsistaan.

Tervettä riippuvuutta oppimassa

By beta

On 5.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Yön pimeimmät hetket olivat käsillä, kun Jeesus sanoi yllättäen seuraajilleen: ”Tänä yönä te kaikki loukkaannutte minuun; sillä kirjoitettu on: ’Minä lyön paimenta, ja lauman lampaat hajotetaan’ (Matt.26:31). Tuona samana yönä he olivat joutumassa elämänsä suurimpaan koettelemukseen ja jos he siitä selviäisivät, he selviäisivät mistä tahansa. Vuosia jatkunut yhdessäolon aika oli päättymässä ja nyt he joutuisivat selviämään ilman hänen läsnäoloaan sellaisesta Saatanan seulonnasta, mitä he tuskin olivat edes kuvitelleet kokevansa.

Pian tuota hetkeä seurasi Jeesuksen kuolema ristillä ja kansan kääntyminen hänen seuraajiaan vastaan. Ne olivat sellainen järkytys, mistä he eivät meinanneet selvitä. He eivät voineet millään ymmärtää, miksi niin kävi, vaikka tulevaisuus näytti vielä hetki sitten valoisalta. Vain vähän ennen sitä he olivat miettineet, millaisen paikan kukin heistä saisivat tulevassa Messiaan valtakunnassa. He olivat kuvitelleet Jeesuksen perustavan maanpäällisen valtakunnan ja tekevän heistä yhdessä hänen kanssaan sen hallitsijoita.

Nyt heidät oli väkivalloin riistetty irti kaikesta, mihin he olivat luottaneet ja panneet toivonsa. Yhdessä pimeässä hetkessä heidän maailmankuvansa ja unelmansa romahtivat. He olivat niin, kuin Jeesus ennusti, kuin lampaat ilman paimenta, eksyksissä ja vailla päämäärää. Kaikki toivo tuntui murenevan käsiin ja tuntui, kuin heidät oli pahasti petetty. Ei ollut paikkaa mihin palata tai mihin mennä, ei mitään, mikä olisi näyttänyt suuntaa eteenpäin.

Se oli koettelemus, minkä he vaivoin kestivät menettämättä kokonaan uskoaan. Samalla se oli riuhtaisu irti vääränlaisesta riippuvuudesta. Heidän oli nyt selvittävä ilman Jeesuksen läsnäoloa ja hänen jatkuvaa ohjaustaan ja arvioitava uskonsa perusteet uudelleen. Se oli kuin nopea aikuistumisen kokemus, missä oli pakko oppia itsenäistymään nopeasti. Se oli raju pudotus elämän realiteetteihin, jotka löivät kasvoille epätietoisuutena, huolena tulevasta ja tarpeena arvioida oma usko uudelleen.

Riippuvuuskoulutus

Jo paljon ennen näitä yön tapahtumia Jeesus oli opettanut heille hyvin konkreettisella tavalla, mitä on oikeanlainen riippuvuus. Silläkin kertaa siihen kuului opetella toimimaan itsenäisesti, mutta myös olemaan riippuvaisia. He olivat pitkään kulkeneet Jeesuksen seurassa ja katsoneet sivusta, kun hän oli tehnyt ihmeitä ja nyt hän lähetti heidät lähetysmatkalle ja laittoi tekemään samoja asioita, joita hän itse oli tehnyt.

Hän laittoi heidät eräänlaiselle ”evankelioinnin harjoitusjaksolle”. Hän lähetti heidät kyliin ja kaupunkeihin julistamaan Jumalan valtakuntaa käskien: ”Missä kuljette, saarnatkaa ja sanokaa: ’Taivasten valtakunta on tullut lähelle’. Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa pitalisia, ajakaa ulos riivaajia. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa” (Matt.10:7,8).

Hän laittoi heidät toimimaan itsenäisesti, mutta opetti samalla riippuvuutta Jumalasta sanoessaan: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa”. Tämä auttaisi heitä muistamaan oman riippuvuutensa. Hän riisui heidät jo lähtiessä kaikista kuvitelmista, että jokin ihme olisi heistä itsestään lähtöisin. Se riisuisi heidät kaikesta omavoimaisuudesta ja suuruuskuvitelmista. Mikään ihme, mitä Jeesus käski heitä tekemään, ei olisi heidän omaa ansiotaan tai lähtöisin heistä itsestään.

He eivät voisi lukea mitään, mitä tapahtuisi, omaksi ansiokseen, johtuvan oman uskonsa voimasta tai hyvyydestään. Jeesuksen sanat muistuttaisivat heitä siitä, että he eivät saisi luottaa omiin voimiinsa, vaan turvata siihen mitä olivat saaneet Herralta lahjana. Kun he parantaisivat sairaita ja ajaisivat ulos riivaajia, heidän tulisi muistaa mistä tuo voima oli lähtöisin ja, että he olivat ainoastaan välikappaleita, jotka välittivät Jumalan lahjan eteenpäin.

Täydellinen heittäytyminen

Korostaakseen heidän riippuvuuttaan Herra käski heitä tekemän jotakin, mikä veisi heiltä lopunkin mahdollisuuden luottaa itseensä. Jotta ymmärrys riippuvuudesta olisi iskostunut täydellisesti, Herra lähetti heidät tyhjin käsin matkaan sanoen: ”Älkää varustako itsellenne kultaa, älkää hopeata älkääkä vaskea vyöhönne, älkää laukkua matkalle, älkää kahta ihokasta, älkää kenkiä, älkääkä sauvaa; sillä työmies on ruokansa ansainnut” (Matt.10:9,10).

Näin hän vei heiltä kaikki mahdollisuudet pärjätä ilman Jumalan johdatusta ja apua. Ainoa mikä heille jäi, oli luottaa täysin Herran apuun ja johdatukseen.

Mietipä millainen tilanne se todellisuudessa oli. Voimme vain kuvitella miltä heistä tuntui lähteä matkalle riisuttuina kaikesta omavaraisuudesta. Heillä ei ollut mitään minkä varassa he olisivat voineet suunnitella elämistään edes yhden päivän ajaksi. Piti vain luottaa siihen, että Jumala johdattaisi ja huolehtisi kaikista tarpeista. Heiltä vaadittiin täydellistä heittäytymistä Herran varaan, mikä teki selväksi sen, miten riippuvaisia he olivat hänen avustaan ja johdatuksestaan.

Mieti, jos itse olisit vastaavassa tilanteessa. Miltä tuntuisi, kun huomaisit, että et voi itse päättää missä ja milloin majoitut. Kun tulisi nälkä et voisi kävellä johonkin ruokakauppaan ostamaan ruokaa tai ravintolaan syömään. Jos vaatteesi hajoaisivat tai likaantuisivat sinulla ei olisi vaihtovaatteita, eikä mahdollisuutta ostaa uusia. Olisit täysin sen varassa miten Jumala sinua johtaisi ja mitä hän sinulle antaisi. Sellainen laittaisi kyselemään joka käänteessä hänen apuaan ja ohjaustaan. Ei olisi muuta mahdollisuutta, kuin luottaa siihen, että hän neuvoisi joka ainoassa asiassa.

Jeesuksen seuraajat olivat monta viikkoa tuolla lähetysmatkalla, mikä teki heistä hyvin riippuvaisia lähettäjästään. Tuona aikana he oppivat yhden tärkeimmistä läksyistään Jumalan koulussa. Samassa koulussa meitäkin kasvatetaan ja Herra voi sallia tilanteita, joissa olemme pakotettuja olemaan riippuvaisia hänestä. Riippuvuuden oppiminen on tärkeää, jotta oppisimme antamaan enemmän tilaa elämässämme hänelle, mahdollisuuden johdattaa itseämme ja toimia kauttamme. Se opettaa rukoilemaan jatkuvasti ja etsimään hänen ohjaustaan.

Kaksinkertaisesti pelastunut

Jeesuksen seuraajina mekin joudumme käymään läpi riippuvuuskoulutuksen. Joku on kuvannut sitä kaksinkertaiseksi pelastumiseksi. Ensin ihminen pelastuu maallisista taivaallisiin ja sitten vielä kerran taivaallisista maallisiin. Ensin tapahtuu irtiotto maailmasta (synnin ja pimeyden maailma) Herran Henki synnyttää halun irtautua siitä ja vetää samalla läheiseen suhteeseen itsensä kanssa, mikä opettaa tulemaan riippuvaiseksi hänestä.

Jos uskonelämä pääsee kunnolla käyntiin, ihminen kokee sen alussa erityistä Jumalan Hengen läheisyyttä ja vaikutusta, mikä saa hänet luovuttamaan elämänsä ohjakset Kristuksen käsiin. Kohta saattaa tuntua jo siltä, kuin mitään muuta ei enää tarvittaisikaan. Jalat tuntuvat leijuvan ilmassa ja maalliset asiat häipyvät taustalle menettäen yhä enemmän merkitystään.

Tässä euforisessa tilassa Jumalan läheisyys ja rakkaus tuntuvat olevan kaiken aikaa läsnä. Rukous tuntuu luontevalta puheelta Jumalan kanssa ja hänen huolenpitonsa kuin äidin sylihoidolta. Hänen rakastava ja lämmin läheisyytensä synnyttää vahvan kiintymyssuhteen, sekä tarpeen ja halun luottaa häneen kaikessa.

Syntyy tunnetila, mitä kutsutaan ensirakkaudeksi. Rakastunut haluaa olla kaiken aikaa vain rakkaansa kanssa ja oppia tuntemaan häntä aina vain paremmin. Yleensä vastauskoontulleella on halu viettää paljon aikaa rukouksessa ja tutkia Jumalan sanaa, mikä lujittaa suhdetta Jumalaan tehden siitä lämpimän ja läheisen.

Vastauskoontullut kokee yleensä voimakasta tarvetta ripustautua Jumalaan. Koko muu maailma menettää merkityksensä ja hän haluaa seurustella vain Herransa kanssa. Työ, opiskelu, tärkeät ihmissuhteet ja monet velvollisuudet saattavat kärsiäkin siitä. Ääritapauksissa elämänhallinta jätetään kokonaan Jumalan käsiin, jolloin autonsa perään voi kiinnittää samanlaisen tarran, kuin joillakin amerikkalaiskristityillä:”In this car there is no driver. God is the driver, I’m only passanger.”

Riippuvuudesta kohti itsenäistymistä

Onneksi Herra itse puuttuu tilanteeseen ja aloittaa uudenlaisen pelastumisen prosessin. Hän toimii, kuin viisas äiti, joka alkaa vieroittaa lastaan itsestään. Vähä kerrassaan syliväli pitenee ja lapsi oppii olemaan pitempiä aikoja yksin ja tulemaan toimeen omillaan. Se on lapsen terveen minuuden ja itsenäistymiskehityksen edellytys. Jumalakin näyttää osaavan tämän homman. Hän vieroittaa, kuin viisas äiti omansa liiallisesta riippuvuudesta.

Uskova havahtuu siihen, kun Herran läsnäolon ei tunne enää samalla tavalla, kuin aikaisemmin. Rukouksiinkaan ei tule vastauksia yhtä nopeasti. Kun Jumalan läsnäolon tunne hiipuu, rakkauden alkuhuuma menee ohitse ja käynnistyy hengellisen itsenäistymisen prosessi. Uskova oppii elämään enemmän uskonsa ja Jumalan sanan varassa, kuin tunteista ja kokemuksista. Hän havahtuu huomaamaan, etteivät elämän realiteetit ole kadonneet ja on pakko ottaa vastuuta valinnoistaan.

Takertuva lokin poikanen

Kaikki eivät ymmärrä irrottautua liiallisesta riippuvuudesta, vaan yrittävät hädissään takertua Jumalaan, uskoen voivaansa jättää kaikki asiansa edelleen hänen huomaansa. Tämä tuo mieleeni erään kesäisen tilanteen, kun istuin puistossa ja katselin, miten pieni lokinpoikanen käveli surkeasti rääkyen emonsa perässä. Emo yritti selvästi opettaa sitä päästämään itsestään irti. Se käveli lujaa vauhtia mutkitellen puolelta toiselle ja poikanen seurasi yhtä lujaa sen perässä. Aina välillä emo noukki maasta jotakin syötävää, jolloin poikanen työntyi heti sen eteen nokka ammollaan.

Tämä ei saanut emoa heltymään. Ilmeisesti se yritti opettaa poikasta keräämään ruokansa itse. Poikanen ei antanut periksi, vaan kulki yhä ruokaa kerjäten emonsa perässä. Kun se oli seurannut sitä noin puolisen tuntia, emo otti yhtäkkiä siivet alleen ja lensi tiehensä poikasen jäädessä huutamaan surkeana sen perään. Se huuteli vielä pitkän aikaa, kunnes se näytti vihdoin ymmärtävän, ettei emo enää palaisi. Vasta sitten se alkoi etsiä itsellensä syötävää.

Suhteellinen riippuvuus

Herra ei ole tarkoittanut, että olisimme hänestä kaikessa ja kaiken aikaa riippuvaisia. Ei hänellä ole olemassa mitään kaiken kattavaa suunnitelmaa tai ohjausta, missä eläisimme, kuin automaattiohjauksessa. Sellainen on fartalistinen ajatus ja vieras Raamatun opetukselle. Herra on kutsunut meidät olemaan suhteellisen riippuvaisia hänestä.

Hänellä on kyllä suunnitelma elämäämme varten, mutta sen sisällä on paljon tilaa sille mitä me itse haluamme elämältämme. Tärkeissä elämän valinnoissa on syytä pysähtyä ja pyytää hänen ohjaustaan, mutta jokaiseen asiaan emme saa, emmekä tarvitse ohjausta.

Herra on kuitenkin kutsunut meidät olemaan siinä mielessä riippuvaisia hänestä, että olisimme jatkuvassa valmiudessa vaihtamaan suuntaa, jos hän niin ohjaa. Siksi on hyvä elää jatkuvasti rukoillen mielessään ja olla valmis kuulemaan mitä Herralla on sanottavana ja miten hän haluaa kulloinkin johdattaa. Hän odottaa sitä, että olisimme jatkuvasti valmiit kuulemaan häntä ja toimimaan, jos hän puhuu jostakin asiasta.

Hiipuuko usko läsnäolon tunteen hiipuessa?

Kaikki eivät yritä takertua Jumalaan. Jotkut vain turhautuvat ja pettyvät, kun hänen läsnäolonsa tunne hiipuu ja rukouksiin ei tule enää nopeita vastauksia. Rukous alkaa tuntua turhalta ja se muuttuu muodolliseksi tai loppuu kokonaan. Usko johdatukseenkin lopahtaa ja asiat otetaan kokonaan omiin käsiin. Riippuvuus Jumalasta vaihtuu riippumattomuudeksi. Joidenkin rakkaus hiipuu siinä määrin, että he muuttuvat uskossaan penseiksi.

Näin ei tarvitsisi käydä, jos oppisi elämään enemmän uskonsa varassa ja ymmärtämään sen, ettei Jumala ole mihinkään hävinnyt elämästä. Silloin voisi syntyä uudenlainen suhde häneen. Tapahtuisi sama, kuin parhaimmillaan parisuhteessa, missä puolisot oppivat olemaan toisistaan erillään ja antamaan toisilleen tilaa, mutta ymmärtävät samalla tarvitsevansa toisiaan. Liiallinen riippuvuus vaihtuu suhteelliseksi riippuvuudeksi ja rakkauden alkuhuuman tilalle tulee syvä kiintymys ja keskinäinen luottamus.

Totuuden hyväksymisen vaikeus

By beta

On 3.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

Oli kulunut muutamia päiviä siitä, kun Jeesus oli ristiinnaulittu, kun tapahtui merkillinen kohtaaminen Emmauksen kylään johtavalla tiellä. Kaksi Jeesuksen seuraajaa oli kulkemassa tietä pitkin ja, kun he olivat juuri keskustelemassa menneiden päivien tapahtumista, eräs muukalainen liittyi heidän seuraansa. Muukalainen oli heille ennestään tuttu, mutta he eivät tunnistaneet häntä, eikä hänkään ilmaissut heti itseään. Hän käyttäytyi kuin muukalainen ja kysyi, mistä he puhuivat.

Toinen heistä, nimeltä Kleopas, vastasi ja sanoi: ”Oletko sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa, joka et tiedä, mitä siellä näinä päivinä on tapahtunut?” ”Mitä?”- hän kysy. – ”Sitä, mikä tapahtui Jeesukselle, Nasaretilaiselle, joka oli profeetta, voimallinen teossa ja sanassa Jumalan ja kaiken kansan edessä, kuinka meidän ylipappimme ja hallitusmiehemme antoivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet” (Luuk.24:13-20).

Sitten toinen heistä jatkoi: ”Ovatpa vielä muutamat naiset joukostamme saattaneet meidät hämmästyksiin. He kävivät aamulla varhain haudalla eivätkä löytäneet hänen ruumistaan, ja tulivat ja sanoivat myös nähneensä enkelinäyn, ja enkelit olivat sanoneet hänen elävän. Ja muutamat niistä, jotka olivat meidän kanssamme, menivät haudalle ja havaitsivat niin olevan, kuin naiset olivat sanoneet; mutta häntä he eivät nähneet” (Luuk.24:22-24).

Tällaiset todistajalausunnot nämä miehet olivat kuulleet ja tuoreessa muistissa oli vielä sekin, mitä Jeesus oli edeltä puhunut omasta kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Nämä puheet tai naisten todistus eivät olleet selvästikään vakuuttaneet heitä. Syy tähän oli luultavasti se, että he uskoivat yhä, kuten muutkin juutalaiset, yleisiin tulkintoihin, Messias -ennustuksista. Niiden mukaan Messiaan kuului olla voitokas kuningas, eikä mikään rikollisen lailla ristillä kuoleva henkipatto.

Vielä ennen ristiinnaulitsemista useimmat juutalaiset uskoivat Jeesuksen olevan profetioissa luvattu Messias, mutta eivät enää. Siihen uskoivat Jeesuksen seuraajatkin, mutta nyt hekin olivat hämmentyneitä. Nämä kaksi Emmauksen tien matkaajaa eivät pitäneet häntä enää Messiaana lainkaan, vaan ainoastaan profeettana. Tyhjällä haudalla käyneiden naisten todistuksetkin olivat valuneet heistä, kuin vesi hanhen selästä.

Kun muukalainen oli aikansa kuunnellut heidän puheitaan hän ei voinut enää pidätellä itseään. Voisi melkein kuulla syvän huokauksen hänen suustaan, kun hän sanoi: ”Oi, te ymmärtämättömät ja hitaat sydämeltä uskomaan kaikkea sitä, minkä profeetat ovat puhuneet! Eikö Kristuksen pitänyt tätä kärsimän ja sitten menemän kirkkauteensa?” (Luuk.24:26).

Tästäkään he eivät vielä tajunneet puhuvansa Jeesuksen kanssa. Vasta myöhemmin aterialla he tunnistivat hänet ja tajusivat, että hän oli kuin olikin ylösnoussut. Näin suuri herättely tarvittiin miehillä, jotka olivat hylänneet ajatuksen Jeesuksen ylösnousemuksesta, sivuuttaneet hänen ennustuksensa ja haudalla käyneiden todistuksen.

Haluttomuus uskoa

Mistä kummasta tällainen lähes umpimielinen kyvyttömyys uskoa johtui? Näiden miesten kohdalla kyse ei ollut tietämättömyydestä. Tietoa kyllä oli. Syy heidän kyvyttömyyteensä uskoa johtui todennäköisesti haluttomuudesta. Mitkään todisteet eivät silloin riitä, kun ihminen on haluton uskomaan. Syitä tällaiseen haluttomuuteen voi olla monia, mutta yksi merkittävistä on takertuminen siihen, mikä on tuttua ja turvallisen tuntuista.

Ihminen uskoo yleensä mielellään siihen, mihin muutkin uskovat ja mihin on tottunut uskomaan. Totuttuja uskomuksia on vaikea kyseenalaistaa, saati muuttaa, koska ne pitävät yllä turvallisuuden tunnetta. Uskomuksista, jotka liittyvät yhteisön uskomuksiin, pidetään kiinni, koska ne vahvistavat yhteisöllisyyden ja turvallisuuden tunnetta. Ihminen takertuu helposti siihen, mihin enemmistö uskoo.

Muiden juutalaisten tavoin Jeesuksen seuraajat olivat yhä kiinni uskomuksessa, jonka mukaan Messias olisi maallinen kuningas, joka vapauttaisi Israelin ja palauttaisi sen suuruuden. Tämä oli yleinen uskomus Israelissa ja siihen Jeesuksen seuraajatkin uskoivat. Tämä uskomus oli iskostettu jokaiseen juutalaiseen aivan lapsesta lähtien, eikä Jeesuskaan ollut saanut sitä juurittua heistä. Tämä selittänee noiden miesten uskomisen hitauden. Vanhat uskomukset voivat kyllä muuttua, mutta muutos on yleensä hyvin hidasta.

Kun he pettyivät häneen

Jeesuksen lähimmät seuraajat olivat uskoneet hänen olevan luvattu Messias, mutta eivät olleet sisäistäneet sitä mitä hän oli puhunut kuolemastaan ja kuninkuudestaan. Heidän mielestään Messiaan ei olisi pitänyt kuolla, vaan ottaa saman tien koko Israel hallintaansa. He eivät olleet ymmärtäneet sitä, kun hän oli selittänyt, ettei hänen kuninkuutensa ollut tästä maailmasta.

Juutalaisten enemmistö oli uskonut häneen Messiaana, mutta oli kääntynyt häntä vastaan siinä vaiheessa, kun he yrittivät tehdä hänestä kuningastaan ja hän oli kieltäytynyt siitä. Myös Jeesuksen lähimpien seuraajien usko häneen Messiaana alkoi horjua viimeistään silloin, kun hän oli ilman vastarintaa alistunut tuomittavaksi kuolemaan.

Vanhan testamentin kirjoituksissa oli kyllä viittauksia kärsiväänkin Messiaaseen, mutta juutalaiset rabbit jättivät nämä kirjoitukset usein tarkoituksella huomiotta. Niitä luettiin hyvin harvoin, jos ollenkaan, joten tavalliset kansalaiset saattoivat olla niistä täysin tietämättömiä.

Ymmärtämistä haittaavat uskomustraditiot

Meilläkin on omat uskomustraditiomme, jotka eivät kaikin osin läpäise totuuden seulaa. Niistä moni pitää kiinni, vaikka ne eivät ilmiselvästi vastaisi Raamatun totuuksia. Me vain totumme erilaisiin tulkintatapoihin, emmekä osaa edes ajatella, että niissä olisi jotakin väärin. Raamattua lukiessakin tulkitsemme sitä omien uskomustemme mukaisesti, emmekä huomaa ilmiselviä ristiriitoja sen kanssa.

Kahden Emmauksen matkaajan tapaus pitäisi herätellä meitäkin miettimään ja kyseenalaistamaan omia uskonnollisia käsityksiämme. Ajassamme on monia virheellisiä Raamatun tulkintoja ja perinteiksi muodostuneita käsityksiä, joita olemme tottuneet pitämään totuuksina. Kun niihin on totuttu, niitä on alettu pitää Jumalan sanaan verrattavina uskonelämän peruspilareina, joita ei saa edes kyseenalaistaa

Ne ovat juuri niitä ”vääriä istutuksia”, joista Jeesus sanoi, että ne on revittävä juurineen pois: ”Jokainen istutus, mikä ei ole minun taivaallisen Isäni istuttama, revitään juurineen pois” (Matt.15:13). Tällaiseen juurihoitoon meidän on antauduttava, jos aiomme olla todellisia Jeesuksen seuraajia.

Ihmiselle on ominaista kerätä aineistoa uskomustensa tueksi ja torjua tai jättää kokonaan huomiotta kaikki niiden vastainen. Pidämme tiukasti kiinni omaksumistamme uskomuksista, koska pelkäämme häpeää, jonka erehtymisen myöntäminen aiheuttaa. Pitkään vaalittujen uskomusten kyseenalaistaminen voi aiheuttaa hämmennystä, pelkoa ja suoranaista vihaakin.

Osta totuutta, älä myy sitä

Kaikki eivät edes pyri etsimään totuutta, vaan ainoastaan mieltymystensä mukaisia tukirakenteita omalle uskolleen. Se voi olla mikä tahansa uskomus, mikä omasta mielestä antaa riittävän turvallisuuden tunteen. Totuus voi olla kaupan niilläkin, jotka haluaisivat pitää siitä kiinni. Siitä luovutaan tai tingitään, kun pelätään, että siitä joutuu maksamaan jotakin, vaikkapa silloin, kun pelätään joutumista muiden ihmisten arvosteltavaksi, ihmissuhteiden, oman aseman tai työpaikan menettämistä.

Raamattu kehottaa ostamaan totuutta, ei myymään sitä. Totuuden ostaminen voi vaatia avonaiseksi tulemista Jumalan edessä, uskallusta tunnustaa omat virheensä ja tarvitsevuutensa. Joskus taas totuudesta joutuu maksamaan sillä, että luopuu asioista, mitkä vievät elämää väärille raiteille tai johtavat uskoa harhaan. Se voi vaatia valmiutta kyseenalaistaa omat elämäntavat ja uskomukset.

Jeesus antoi esimerkin siitä, miten ihmissuosioon tulisi suhtautua. Hän ei varsinaisesti torjunut sitä, mutta ei myöskään tinkinyt sen vuoksi totuudesta. Hänestä sanottiin, että hän olisi loukkauskivi ja monet loukkaantuisivat häneen. Ihmisten loukkaantumista ei pidä pelätä, kun pitää kiinni totuudesta. Parempi on loukkaantuakin, kuin joutua eksyksiin. Erityisesti tässä meidän ajassamme on vaarana eksyä, sillä Tessalonikalaiskirje varoittaa siitä, miten viimeisinä aikoina Saatana tulee eksyttämään valheen kaikella voimalla (2 Tes.2:10).

Yksikään meistä ei voi paeta tätä lopun aikojen suurta eksytystä ja ellemme tunne totuutta tai pidä siitä kynsin hampain kiinni, emme kestä. Eksytys tulee niin rajuna, ettemme kestä ellemme opi rakastamaan totuutta. Mutta kuinka totuutta voisi rakastaa, sehän tekee monin tavoin kipeää ja vie toisinaan kuin karkin lapsen suusta? Ei sitä kaikin osin pystykään rakastamaan, mutta riittää, kun ottaa vastaan rakkauden totuuteen. Sen Jumala on luvannut antaa, jos vain taipuu ottamaan sen vastaan. Hän on luvannut vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, mikä tekee totuuden rakastamisesta paljon helpompaa. (Fil.2.13).

Lapset onko teillä mitään syötävää?

By beta

On 1.5.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja

”Lapset, onko teillä mitään syötävää?” – kuuluivat sanat aamuhämärän peittämältä Gennesaretin järven rannalta juuri, kun Jeesuksen opetuslapset olivat palaamassa järveltä. He olivat olleet koko yön kalastamassa, mutta he eivät olleet saaneet ainoatakaan kalaa. Sitä ei ollut nyt edes itselle syötäväksi. Ammattikalastajina he tunsivat kalojen liikkeet ja tiesivät mistä niitä olisi pitänyt saada, mutta, koko yön työstä huolimatta, mitään ei oltu saatu.

Tilanne oli outo, sillä järvi oli tuohon aikaan niin kalaisa, että sieltä olisi pitänyt huonommankin kalastajan saada saalista. He olivat väsyneitä ja nälissään, eikä heillä ollut syötävää edes itselleen. Saaliin puuttuminen tuskin oli silti heidän suurin murheen aiheensa. Heidän suurin murheen aiheensa oli se, mitä noina päivinä oli tapahtunut ja mikä oli murskannut heidän unelmansa. Heitä painoi murhe Jeesuksen kuolemasta, mikä todennäköisesti oli saanut heidät lähtemään kalaretkellekin.

Joitakin vuosia aikaisemmin jotkut heistä olivat tehneet elämänsä suurimman päätöksen tämän saman järven rannalla ja lähteneet seuraamaan Jeesusta. He olivat jättäneet verkkonsa ja kalastajayhteisönsä ja lähteneet suurin odotuksin matkaan. He olivat laskeneet koko elämänsä Jeesuksen ja hänen sanojensa varaan. Nyt kaikki näytti rauenneen tyhjiin ja ympyrä näytti sulkeutuvan. Heidän mestarinsa oli tapettu ja itse he olivat joutuneet suureen vaaraan juutalaisten vihan vuoksi.

Tuskin he kehtasivat näyttäytyä edes omille sukulaisilleen, joita asui Gennesaretin järven kalastajakylissä. Moni piti Jeesusta petturina, eivätkä he itsekään olleet varmoja siitä mitä olisi pitänyt ajatella. Vanhan ammatin pariin paluu tuntui siinä tilanteessa lohdulliselta. Ainakin se antoi tilaisuuden ajatella hetken jotakin muuta. Kalastamisen he sentään vielä ajattelivat osaavansa, vaikka olivat muuten pahoin epäonnistuneet, mutta nyt sekään ei näyttänyt sujuvan.

Pettyneet

Jeesus oli ollut heidän elämänsä kiintopiste, sen tärkein sisältö. Hänen seuraamisensa vuoksi he olivat jättäneet kotinsa ja ammattinsa ja uhranneet kaikkensa. Nyt hän oli enää vain pettymyksen ja häpeän tuottanut, tavallinen kuolevainen, jonka liinoihin kääritty ruumis makasi Joosef Arimatialaisen hautakammiossa.

He olisivat varmaankin tahtoneet unohtaa hänet ja kaiken tapahtuneen mahdollisimman nopeasti ja jatkaa elämäänsä aivan, kuin mitään siitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. He olivat haaskanneet kolme vuotta elämästään seuratessaan Jeesusta ja odottaessaan hänen ottavan kuninkuuden Israelissa ja tuovan heille itselleenkin arvostetun aseman. He olivat jopa keskustelleet siitä kuka heistä olisi suurin tässä valtakunnassa.

Nyt se kaikki tuntui kaukaiselta ja nololta. Heistä oli yhdessä hetkessä tullut kaiken kansan halveksimia hylkiöitä, eikä heillä tuntunut olevan enää mitään paikkaa minne mennä. Paluu entiseen kalastajan ammattiinkin olisi ollut noloa. Olivathan he lähteneet kalastajayhteisöstään suurin toivein ja uskoen, etteivät palaisi sinne enää koskaan.

Muukalainen paljastuu

Yllätys oli melkoinen, kun rannalla seisova ”muukalainen” käski heidän heittää verkkonsa veneen oikealle puolelle. Hänen sanoissaan oli merkillinen varmuus ja auktoriteetti, samalla, kun siinä oli jotakin tuttua. Vaikka he olivat tehneet koko yön turhaa työtä, he tekivät niin, kuin heitä käskettiin. He laskivat verkon aivan rannan tuntumassa ja heti, kun he olivat sen tehneet, verkko täyttyi kaloista niin, että se oli revetä niiden painosta.

Vasta siinä vaiheessa, kun kaloja kuhisevaa verkkoa alettiin vetää ylös, Johannes tunnisti muukalaisen. Epäuskon ja murheen lukitsema mieli avautui. Sen täytyi olla hyvin hämmentävä hetki hänelle ja heille kaikille, kun he tajusivat, kuka rannalla oli. Mieliin palautuivat kaikki aiemmat kokemukset ja se mitä he olivat tehneet hänelle.

Kuinka he olivat saattaneet epäillä hänen sanojaan, kun hän oli puhunut monet kerrat tulevasta ylösnousemuksestaan? Ja kuinka he olivat voineet jättää hänet yksin hänen hätänsä hetkellä? Häpeä petetyksi tulemisesta vaihtui yhdessä hetkessä häpeäksi pettämisestä. Heillä ei ollut mitään millä puolustella raukkamaista pakenemistaan silloin, kun heidän mestarinsa oli ollut kuolemanvaarassa.

Ennen vangitsemistaan Jeesus oli sanonut heille, että he kaikki tulisivat loukkaantumaan häneen. Sen kuultuaan Pietari oli uhonnut ja vakuutellut, että vaikka kaikki muut loukkaantuisivat hän ei ainakaan loukkaantuisi. Jeesus oli sanonut siihen, että tämä tulisi kieltämään hänet kolmesti. Siihen Pietari oli vastannut: ”Vaikka minun pitäisi kuolla sinun kanssasi, en sittenkään minä sinua kiellä” (Mat26:35).

Getsemanen puutarhassa hän oli vielä yrittänyt puolustaa Jeesusta. Kuitenkin vain joitakin hetkiä myöhemmin hän kielsi mestarinsa ylipapin palatsin pihamaalla, minne Jeesus oli viety kuulusteltavaksi. Palatsin pihamaalla ylipapin palvelijat tunnistivat hänet Jeesuksen seuraajaksi ja, kun he kysyivät sitä häneltä, hän kiroten kielsi tuntemasta Jeesusta. Saman hän teki kolmesti, juuri niin, kuin Jeesus oli ennustanut. Muut Jeesuksen opetuslapset olivat luikkineet tiehensä jo paljon aikaisemmin.

Yllätys rannalla

Kun he saapuivat rantaan, siellä odotti heitä yllätys. He näkivät hehkuvan hiilloksen, jonka päällä oli paistumassa kala-ateria. Vastapaistetun kalan ja leivän tuoksu leijuivat heitä vastaan välittäen viestin, mitä he eivät voineet olla ymmärtämättä. He tulivat väsyneinä ja nälkäisinä nuotiolle ja ymmärsivät heti, että hän oli valmistanut aterian juuri heitä varten. He ymmärsivät jotakin sellaista, minkä tulisivat muistamaan koko lopun elämäänsä.

Mielen pahoittamisesta ei näkynyt jälkeäkään, ei pienintäkään moitetta, ei edes närkästynyttä katsetta, vaan pelkkää hyväksyntää ja rakkautta. Hän ei ollut odottanut heiltä mitään voidakseen leppyä, vaan tuli heitä vastaan syli avoinna, kuin tuhlaajapojan isä. Hän ei puhunut heille mitään menneistä tapahtumista, eikä hänellä ollut ainoatakaan moitteen sanaa. Hän vain osoitti heille rakkauttaan ja huolenpitoaan.

Kaiken väärinkohtelun jälkeen hänen ainoa kysymyksensä heille oli: ”Lapset, onko teillä mitään syötävää?” Eikä hän kysynyt sitä itsensä vuoksi, vaan heidän. Hänen pyyteetön rakkautensa peitti alleen kaikki heidän epäonnistumisensa. Ehkä heidän oli pitänyt epäonnistua, jotta he oppisivat tämän elämänsä tärkeimmän läksyn.

Tärkeä tehtävänanto

By beta

On 30.4.2026

In Tee meistä seuraajiasi -kirja, Yleinen

Elettiin jo Jeesuksen maanpäällisen elämän viimeisissä hetkissä ja hänen oli tullut aika jättää jäähyväiset omille seuraajilleen. Ylösnousemuksensa jälkeen hän eli vielä 40 vuorokautta heidän keskuudessaan ilmestyen useille heistä. Erään kerran hän ilmestyi yhtä aikaa yli viidelle sadalle ihmiselle. Nämä viimeiset yhdessäolon päivänsä hän käytti ohjeistaen heitä lähtönsä jälkeistä aikaa varten.

Kuten on yleisenä tapana, lähtijän viimeinen viesti on aivan erityisen tärkeä ja niin oli tässäkin tapauksessa. Viimeisinä sanoinaan hän käski heitä odottamaan Jerusalemissa, kunnes he saisivat Pyhän Hengen voiman ja sen saatuaan lähtemään ja viemään evankeliumin kaikkeen maailmaan. Pyhä Henki, jonka hän heille lähettäisi, tulisi muistuttamaan heitä kaikesta siitä, mitä hän oli heille sanonut, ja auttaisi heitä toteuttamaan saamaansa tehtävää.

Tehtävän toteuttamiseen he tarvitsisivat Pyhän Hengen voimaa. Sama pätee kaikkeen siihen, mitä Herra pyytää meitä tekemään. Hän ei edellytä tekemään mitään, antamatta siihen tarvittavaa voimaa. Eikä kenenkään pitäisi edes yrittää ilman sitä. Ilman sitä emme selviä tehtävästä, minkä hän antoi, emmekä säily edes uskossa. Jeesus kielsi omiaan lähtemästä liikkeelle ennen, kuin he saisivat Pyhän Hengen voiman ja sama pätee meihinkin (Apt.1:4,5).

Kaksi erilaista lähetyskäskyä

Jeesus toisti lähetyskäskynsä kahteen eri kertaan ja kahdella eri tavalla. Meidän on tärkeä ymmärtää niiden molempien viesti, jotta tajuaisimme, mitä hän todella halusi seurakuntansa tekevän. Nämä kaksi viestiä on ymmärretty usein väärin, joten on syytä hiukan tarkastella niitä. Ensimmäinen tehtävänanto tapahtui pian ylösnousemuksen jälkeen Jerusalemissa. Jeesus tapasi seuraajansa aterioimassa ja käski heitä julistamaan evankeliumia kaikille luoduille (Mark.16:15,16).

Toinen tehtävänanto tapahtui juuri ennen taivaaseen astumista Galileassa, vuorella, jonne hän kokosi seuraajansa. Tällä kertaa hän käski tekemään uskoon tulleista opetuslapsia kastamalla ja opettamalla heille kaiken sen, minkä hän oli itse heille opettanut (Matt. 28:19). Tämä kaksijakoinen lähetystehtävä sisältää siten, sekä evankeliumin julistamisen kääntymättömille, että kastamisen ja opettamisen kääntyneille. Toisessa painottuu evankeliumin julistaminen ja toisessa uskovien opettaminen Jeesuksen seuraajiksi.

Alkuseurakunnan uskovat toteuttivat molempia, he julistivat evankeliumia kääntymättömille, kastoivat nämä heti kääntymyksensä jälkeen ja rukoilivat heille Pyhän Hengen täyteyttä. He pyrkivät varmistamaan sen, että jokainen uskova kastettiin ja sai Pyhän Hengen täyteyden heti uskoon tultuaan ja että he saivat myös kaiken sen opetuksen, minkä he olivat itse saaneet Jeesukselta. He eivät tehneet vain käännynnäisiä, vaan pyrkivät tekemään jokaisesta uskoon tulleesta Jeesuksen seuraajan.

Kun jotkut eivät olleet opettaneet uskoon tulleille kasteesta ja Pyhän Hengen täyteydestä se pyrittiin korjaamaan välittömästi. Efesossa Paavali kysyi hiljattain uskoon tulleilta: ”Saitteko Pyhän Hengen silloin, kun te tulitte uskoon?” Niin he sanoivat hänelle: ”Emme ole edes kuulleet, että Pyhää Henkeä on olemassakaan”. Ja hän sanoi: ”Millä kasteella te sitten olette kastetut?” He vastasivat: ”Johanneksen kasteella”. Niin Paavali sanoi: ”Johannes kastoi parannuksen kasteella, kehottaen kansaa uskomaan häneen, joka oli tuleva hänen jälkeensä, se on, Jeesukseen”. Sen kuultuaan he ottivat kasteen Herran Jeesuksen nimeen. Ja kun Paavali pani kätensä heidän päälleen, tuli heidän päällensä Pyhä Henki, ja he puhuivat kielillä ja ennustivat”(Ap.t.19:3).

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi