Eräänä päivänä Jeesus nousi vuorelle ja kokosi lähimmät seuraajansa ympärilleen ja hän alkoi opettaa heitä. Hän piti heille yhden kuuluisimmista puheistaan, joka tunnetaan nimellä ”vuorisaarna”. Paikalla oli paljon muitakin ihmisiä, mutta tämän puheensa hän kohdisti erityisesti lähimmille seuraajilleen.

Yksi hänen puheensa teemoista oli rukous. Puhuessaan rukouksesta hän painotti nöyrää asennetta. Nöyrä asenne rukouksessa on tärkeä siksi, koska rukous on vuorovaikutusta Jumalan kanssa. Se ei ole vain puhetta Jumalalle, vaan siihen kuuluu Jumalan äänen kuunteleminen ja alistuminen siihen, miten hän haluaa ohjata rukousta.

Nöyrä rukoilija on avoin etsimään Pyhän Hengen ohjausta rukoukseensa, eikä hän yritä määrätä sitä, miten Jumalan tulisi vastata tai toimia. Hän ei myöskään kuvittele saavansa vastauksia oman onnistuneisuutensa vuoksi, vaan siksi, että Jumala on hyvä ja armollinen. Nöyrä rukoilija hyväksyy itsensä vajavaisena ja siksi hänen on helppo hyväksyä myös oma tarvitsevuutensa Herran edessä.

Omahyväinen rukous

Nöyrän rukoilijan vastakohtana Jeesus puhui fariseuksista. Rukous oli heille tapa hakea muiden huomiota ja ihailua. Sitä ei voinut edes sanoa rukoilemiseksi, sillä he suuntasivat rukouksensa läsnäolijoille esitellen omaa hurskauttaan ja sitä, miten hyviä rukoilijoita he olivat.

Jeesus varoitti omiaan sortumasta samanlaiseen omahyväiseen ja ulkokultaiseen tapaan rukoilla: ”Ja kun rukoilette, älkää olko niin kuin ulkokullatut; sillä he mielellään seisovat ja rukoilevat synagogissa ja katujen kulmissa, että ihmiset heidät näkisivät. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa” (Matt.6:5).

Varoitus ei ole kaukaa haettua meidänkään seurakunnissamme. Se ei ole kaukana siitä, mitä tapahtuu tämän ajan seurakunnissa. Yhteisissä rukoushetkissä saa hyvin usein sellaisen vaikutelman, kuin rukoilija puhuisi läsnäolijoille, eikä Jumalalle. Rukous on muodollista ja kaavamaista, aivan kuin rukoilija suoritettaisi jotakin ohjelmanumeroa.

Kaksi erilaista rukoilijaa

Havainnollistaakseen nöyrän ja omahyväisen rukoilijan eroa Jeesus kertoi kahdesta miehestä, jotka menivät pyhäkköön rukoilemaan. Toinen heistä oli fariseus ja toinen publikaani. Fariseuksen rukous oli silkkaa itsekehua ja muiden halveksuntaa: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niin kuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niin kuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani ’(Luuk.19:11,12).

Fariseus oli täynnä omahyväistä itseään, kun taas publikaani tunsi pienuutensa Jumalan edessä. Hän seisoi temppelin takaosassa, eikä tahtonut edes nostaa silmiään taivasta kohti. Katumuksensa merkkinä hän löi rintaansa ja sanoi: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” (Luuk.19:13). Rukous oli lyhyt ja ytimekäs, mutta Jeesuksen mukaan se tuli kuulluksi, toisin, kuin fariseuksen omahyväinen rukous.

Usein kuulee sanottavan, että Herra kuulee kaikki rukouksemme, mutta tämäkin esimerkki osoittaa sen valheeksi. Syy oli farisealainen omahyväisyys. Hänen ongelmanaan oli liiallinen itseriittoisuus. Hän oli liian omahyväinen tarvitakseen mitään Jumalalta. Sellaisella asenteella on turha odottaa rukousvastauksia. Rukous on niitä varten, jotka tunnustavat tarvitsevuutensa. Luukkaan evankeliumin sanat sopivat siihen: ”Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä, ja rikkaat hän on lähettänyt tyhjinä pois (Luuk. 1:53).

Fariseuksille rukouksessa tärkeintä oli se, että he saivat huomiota ja arvostusta. Heidän rukouksensa olivat monisanaisia ja huolellisesti muotoiltuja esityksiä, joita he pitivät mielellään näkyvillä paikoilla. Hiotuin sanankääntein ja huolellisesti artikuloidut rukoukset saattoivat hivellä rukoilijan ja joidenkin kuulijoidenkin korvia, mutta muuta vaikutusta niillä ei ollut. Niistä puuttui sydän ja sen myötä kaikki muukin. Ne olivat ”tyhjän hokemista”, mistä Jeesus varoitti omiaan (Matt 6:7)

Rukous joka palkitaan

Näyttäisi siltä, että fariseukset näkivät rukouksen vain tilaisuutena kasvattaa omaa arvostustaan ihmisten silmissä. He rukoilivat saadakseen ihmisten arvostusta ja samalla halusivat Jumalankin palkitsevan heidät siitä. Jeesus sanoi heidän saaneen palkkansa siinä, kun ihmiset ihailivat heitä. Muuta palkkaa ei enää tulisi.

Siinä fariseukset olivat oikeassa, kun he ajattelivat, että Herra maksaisi rukoilemisesta palkan, mutta Jeesus sanoi, että se maksetaan vain niille, jotka rukoilevat salassa: ”Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle” (Matt.6:6).

Tietenkään tämä ei ollut kannanotto julkisia rukouksia vastaan, sillä hän itsekin rukoili toisinaan julkisesti. Asiayhteydestä voi päätellä sen, että se oli kannanotto vain sellaista rukousta vastaan, jonka tarkoitus on kerätä ihmisten huomiota ja ihailua. Herra on luvannut maksaa palkan jokaiselle nöyrälle ja vilpittömälle rukoilijalle. Se maksetaan viimeistään taivaassa, mihin etumaksua voi saada jo tässä ajassa.