Ihmisillä on monia vääriä käsityksiä uskovana elämisestä, Jeesuksen seuraamisesta. Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka ajattelevat sen olevan raskasta, rajoittunutta, tylsää ja ikävää ja toisessa ne, jotka uskovat sen olevan jatkuvaa menestystä ja onnea. Omana ja monen muun kokemuksena voin sanoa sen, että totuus löytyy jostakin näiden väliltä. Tylsää se ei missään nimessä ole, eikä se ole jatkuvaa onnen kukkuloilla tanssimistakaan.

Uskovan tie ei ole aina kaikista helpoin, mutta se on pääasiassa kevyt kulkea silloin, kun turvautuu kaikesta sydämestään Herraan, eikä yritä selvitä siitä omin voimin, eikä yritä kulkea kahdella tiellä yhtä aikaa. Molemmat tavat tekevät matkasta vaivalloisen. Jos uskonelämä muuttuu suorituskeskeiseksi, se on raskasta ja yhtä raskasta se on, jos toinen jalka on maailmassa ja toisella yrittää pysytellä uskon tiellä.

Molemmissa tapauksissa uskonelämä muuttuu voimattomaksi ja siitä puuttuu Jumalan läheisyyden tuntu. Uskonelämä tuntuu kuivalta ja ikävältä, eikä siitä pysty nauttimaan kunnolla. Jos haluaa elää voitokasta ja rikasta uskonelämää, silloin on oltava valmis luopumaan yhtä hyvin omavoimaisesta yrittämisestä, kuin kahdella tiellä kulkemisesta.

Suorituskeskeisyydestä hyväksyntään

Tällä tiellä on tärkeä tiedostaa keskeneräisyytensä ja hyväksyä oma tarvitsevuutensa Herran edessä. Heikkouden tunnustaminen ei ole häpeä, sillä Jeesuksen antaman esimerkin edessä me kaikki olemme heikkoja. Me saamme hyväksyä itsemme heikkoina ja epäonnistuneina, sillä Herra hyväksyy meidät juuri sellaisina.

Jeesuksen seuraaminen ei koskaan kuljeta vaatimuskeskeisyyteen tai pakonomaisuuteen. Siihen johtaa oma riittämättömyyden tunne, ulkoapäin tulevat vaatimukset sekä paholaisen syytökset ja painostus. Paholaista ei turhaan kutsuta Raamatussa ”veljiemme syyttäjäksi”. Sitä se tekee yötä päivää Jumalan edessä ja yrittää saada meidätkin syyttelemään itseämme ja toinen toisiamme.

Jumala ei vaadi mitään voidakseen hyväksyä tai armahtaa. Hän ei vaadi mitään voidakseen rakastaa – hänen rakkautensa on vastikkeetonta. Emme voi kerätä hänen edessään irtopisteitä suorituksillamme. Emme voi hyvittää niillä epäonnistumisiamme, emmekä osoittaa olevamme hänelle kelvollisia. Ei hän tarvitse suorituksiamme, sillä hän itse on  tehnyt täydellisen suorituksen hyväksemme ristillä ja se riittää hänelle. Ja, jos se riittää hänelle, sen pitäisi riittää meillekin.

Jumala kyllä pyytää tekemään asioita itsemme ja muiden hyväksi, mutta hän ei pakota tai painosta siihen. Lisäksi hän lupaa, että ”hänen ikeensä on sopiva ja kuormansa keveä”. Liian raskaalta tuntuva kuorma kielii pakottavasta velvollisuuden tai riittämättömyyden tunteesta. Kuormamme on keveä siksi, koska siihen ei sisälly minkäänlaista pakkoa ja koska Herra itse auttaa sen kantamisessa. Hän ei vaadi mitään ollaksemme hänelle kelpaavia, eikä hän pyydä tekemään mitään mihin hän ei anna voimaansa.

Saako uskova nauttia elämästään

Hyvin yleinen mielikuva uskovan elämästä on se, että se on ahdasta ja ikävää. Ajatellaan, että Jumala on kieltänyt kaikki mielihyvää tuottavat asiat. Tämä ei voi mitenkään pitää paikkaansa, sillä hän on itse luonut nämä asiat. Selvästikin hän haluaa meidän nauttivan niistä. On totta, että Saatana on valjastanut monet mielihyvää tuottavat asiat omiin tarkoituksiinsa ja vääristänyt niiden käytön. Se on saanut uskoteltua monille, että elämä on elämisen arvoista vain silloin, kun siitä saa otettua mahdollisimman paljon nautintoa irti.

Yletön nautintojen tavoittelu johtaa levottomaan elämään, missä tavalliset arjen asiat alkavat menettää mielenkiintonsa ja arki muuttuu tylsäksi. Kohta mikään muu ei enää kiinnosta, kuin viikonlopun juhlinta. Tavallinen arki tuntuu tylsältä ja turhauttavalta. Päivä päivältä pitää saada yhä vain suurempia kiksejä, jotta voisi tuntea edes hetken elävänsä. Hedonistiset asenteet johtavat pakonomaiseen halujen tyydyttämiseen ilman, että kykenee enää nauttimaan siitä. Tällaisesta elämästä Herra haluaa suojella ja opettaa nauttimaan kohtuudella luomistaan hyvistä asioista.

Tämän maailman ruhtinas tarjoaa mielikuvia entistä suuremmista nautinnoista ja vapaudesta, mikä todellisuudessa johtaa orjuuteen. Ellei sen lanseeraama nautintokeskeinen kulttuuri saa sysättyä ihmistä mielihalujensa orjaksi se vaihtaa taktiikkaa ja yrittää uskotella nautintojen olevan syntiä. Monia kristittyjäkin se on saanut uskoteltua askeettisen elämän johtavan korkeammalle uskon tasolle tai tarjoavan mahdollisuuden päästä kokonaan eroon nautinnon halusta.

Paavali varoitti tästä nuorta, elämänhaluista Timoteusta: ”Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja valheenpuhujain ulkokultaisuuden vaikutuksesta, joiden omatunto on poltinraudalla merkitty ja jotka kieltävät menemästä naimisiin ja nauttimasta ruokia, mitkä Jumala on luonut niiden nautittavaksi kiitoksella, jotka uskovat ja ovat tulleet totuuden tuntemaan. Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella”(1 Tim.4:1-5).

Tuhlaajapoikakertomuksen opetus

Tuhlaajapoikakertomus kuvaa näitä kahta edellä mainitsemaani tapaa menettää kyky nauttia elämästä. Fokus on aluksi kertomuksen päähenkilössä, tuhlaajapojassa, joka jättää isänsä kodin, tuhlaa ennakkoperintönä saamansa varallisuuden ja palaa lopulta kotiin lakki kourassa ja kirjaimellisesti maansa myyneenä. Hän oli maatalon poika, joka tuhlasi oman osuutensa maatilasta. Elettyään irstasta elämää ja tuhlattuaan koko perintönsä hän löysi itsensä sikojen syöttökaukalon ääreltä, missä ei saanut syödä edes niitä palkokasveja joita sioille syötettiin.

Tämän voi nähdä allegorisena kuvauksena tilanteesta, missä kyltymätön nautintojen tavoittelu on johtanut ”köyhyyteen ja kurjuuteen”. Se voisi tarkoittaa aineellistakin köyhyyttä, mutta sen voi nähdä myös tilanteena, missä ihminen on menettänyt kyvyn nauttia elämästään. Kun halujen tyydyttämisessä etenee riittävän pitkälle, mikään ei tunnu enää miltään. Siihen viittaavat sanat ”ei saanut syödä edes niitä palkokasveja joita sioille syötettiin”. Kun sikamaisimmatkaan perversiot eivät täytä enää elämän nälkää on pakko alkaa tehdä inventaariota elämästä. Silloin mielessä olevat vaihtoehdot voivat olla vähissä. ”Päättäisinkö päiväni, vai palaisinko kotiin”.

Kertomuksen toinen poika edustaa sitä toista laitaa, kurinalaista ja askeettista elämää, mistä puuttuu kaikki ilo ja hauskuus. Hän on vanhempi veli, joka on elänyt koko elämänsä säästeliäästi ja työtä tehden. Nuoremman palatessa kotiin isä järjestää ilojuhlat, mikä saa vanhemman närkästymään ja valittamaan, ettei hänelle ole koskaan järjestetty pitoja, vaikka hän on hoitanut uskollisesti työnsä ja elänyt säästeliäästi.

Isä vastaa hänelle, että kaikki hänen omaisuutensa on myös hänen ja hänkin olisi voinut nauttia siitä. Mutta hän oli orientoitunut työn tekoon ja vastuun kantamiseen. Hänkin olisi voinut nauttia elämästään ja suoda juhlahetkiä itselleen, mutta ei ollut tehnyt sitä. Nämä kaksi poikaa edustavat kahta ääripään tapaa menettää nautinto elämästään.

Jumala on luonut meidät toteuttamaan itseämme ja haluaa meidän tekevän asioita, joista todella nautimme. Tarvitsemme uusia hengellisiä kokemuksia ja tarvitsemme yhtä hyvin myös sielun ravintoa. Kaunis musiikki, luonto, taide, kirjallisuus, urheilu, hyvä ruoka, ystävin kanssa vietetty aika ja lukemattomat muut asiat ovat luojamme antamia lahjoja, joista voimme nauttia. Kuningas Salomo kirjoittaa: ”Ei ole ihmisellä muuta onnea kuin syödä ja juoda ja antaa sielunsa nauttia hyvää vaivannäkönsä ohessa; mutta minä tulin näkemään, että sekin tulee Jumalan kädestä.” (Saarn.2:24)