Perusta sinäkin oma Blogaaja.fi blogi ilmaiseksi >>
Lainaa.com

Kristinuskon juurilla

Hengellisen kirjan blogi

Tee meistä seuraajiasi

Sticky post

Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan kirjaani ja  jatkossa kenties useampaakin (työn alla). Tälle ensimmäiselle olen antanut nimeksi ”Tee meistä seuraajiasi”. Kirjassa seuraillaan Jeesuksen jalanjäljissä hänen tärkeimpiin opetuksiinsa, jotka ovat mitä parhainpia opasteita hengelliselle matkallemme.

Kirja sopii hyvin luettavaksi vastauskoontulleille ja vähän pidemmällekin edistyneille.

Postausjärjestys noudattelee kirjan normaalia lukujärjestystä. Eli ylin postaus on kirjan ensimmäinen luku.

Oma taustani on se, että olen toiminut toistakymmentä vuotta hengellisessä nuorisotyössä ja Raamatun opettajana

Jeesus aikalaistensa silmin

Eräänä yönä Nikodeemus-niminen lainoppinut meni tapaamaan Jeesusta. Hän oli Israelin korkeimman neuvoston jäsen ja yksi niistä, jotka käyttivät maassa poliittista, oikeudellista ja uskonnollista valtaa. Ensisanoinaan hän sanoi jotakin, mitä kukaan ei olisi odottanut hänen asemassaan olevalta. Hän teki tunnustuksen: ”Rabbi, me tiedämme, että sinun opettajaksi tulemisesi on Jumalasta, sillä ei kukaan voi tehdä niitä tunnustekoja, joita sinä teet, ellei Jumala ole hänen kanssansa” (Joh.3:1). Tunnustus oli suorastaan hätkähdyttävä yhdeltä maan korkeimmista johtajista. Sitä voi pitää merkittävänä osoituksena Jeesuksen toiminnan arvostamisesta, varsinkin, kun Nikodeemus puhutteli Jeesusta nimellä ”Rabbi”. Se oli arvonimi, mikä suotiin vain ani harvoille ja sillä tarkoitettiin ”kunnioitettavaa opettajaa”.

Nikodeemuksen käyttämä monikkomuoto ”me tiedämme” viittaa siihen, että tunnustuksen takana oli muitakin neuvoston jäseniä, luultavasti enemmistö tai kenties koko neuvosto. Jeesuksen tekemät ihmeet ja hänen merkityksensä Jumalan sanan opettajana tunnustettiin siten korkeasti oppineiden juutalaisjohtajien keskuudessa. Tällainen tunnustus nosti hänen arvonsa täysin eri tasolle, kuin joidenkin seuraajiensa glorifioimien kulttijohtajien, joista sepitellään kaikenlaisia liioiteltuja tarinoita ja joiden tekoja paisutellaan vielä heidän kuoltuaankin.

Kun Jeesus kutsui ensimmäiset seuraajansa

Emme tiedä paljoakaan Jeesuksen elämästä hänen kolmenkymmenen ensimmäisen elinvuotensa ajalta. Raamatussa on vain joitakin pieniä katkelmia hänen lapsuusajaltaan. Sen jälkeisistä tapahtumista tiedämme vain sen, miten hän eli tuntemattomana puuseppänä Nasaret- nimisessä Galilean kaupungissa. Vasta kun hän oli noin 30 -vuotias, hän aloitti julkisen toimintansa ja alkoi kutsua itselleen seuraajia.

Aluksi hän asettui asumaan Kapernaum- nimiseen kaupunkiin, mikä sijaitsi aivan Gennesaretin järven rannalla. Sieltä käsin hän teki lähetysmatkoja kulkien ympäri Galileaa. Hän paransi sairaita, julisti Jumalan valtakuntaa ja kutsui itselleen seuraajia. Samaisen järven rannalla, missä hän asusteli, hän tapasi ensimmäiset seuraajansa. Eräänä päivänä, kun hän käveli Genesaretin järven rannalla, hän näki kaksi veljestä heittämässä verkkoa järveen, Simonin, jota kutsutaan Pietariksi, ja Andreaan, hänen veljensä.

Mitä on elää Jeesuksen seuraajana?

Ihmisillä on monia vääriä käsityksiä uskovana elämisestä, Jeesuksen seuraamisesta. Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka ajattelevat sen olevan raskasta, rajoittunutta, tylsää ja ikävää ja toisessa ne, jotka uskovat sen olevan jatkuvaa menestystä ja onnea. Omana ja monen muun kokemuksena voin sanoa sen, että totuus löytyy jostakin näiden väliltä. Tylsää se ei missään nimessä ole, eikä se ole jatkuvaa onnen kukkuloilla tanssimistakaan.

Uskovan tie ei ole aina kaikista helpoin, mutta se on pääasiassa kevyt kulkea silloin, kun turvautuu kaikesta sydämestään Herraan, eikä yritä selvitä siitä omin voimin, eikä yritä kulkea kahdella tiellä yhtä aikaa. Molemmat tavat tekevät matkasta vaivalloisen. Jos uskonelämä muuttuu suorituskeskeiseksi, se on raskasta ja yhtä raskasta se on, jos toinen jalka on maailmassa ja toisella yrittää pysytellä uskon tiellä.

Luottamuksen ja toivon varassa

Mitä enemmän oppii luottamaan Jumalaan, sitä parempi mahdollisuus hänellä on johdattaa ja toimia omassa elämässä. Luottamus on avain, joka avaa hengelliset lukot ja vapauttaa Pyhän Hengen toimimaan. Ilman sitä ei voi odottaa rukousvastauksia, eikä koe hänen johdatustaan. Jumalan lupaukset eivät toteudu, ellemme opi luottamaan häneen ja siihen mitä hän on ilmoittanut  sanassaan. Se on yksi hengellisen maailman lainalaisuuksista, jota ei voi ohittaa edes hartailla rukouksilla ja anomisilla.

Luottamuksen opettelu on ollut omassakin elämässäni pitkä prosessi. Kun olin vielä nuori uskossani Herra puhui voimallisesti yhden profeettansa kautta. Olin juuri asioinut pankissa, kun vastaani tuli mies, jota en tuntenut vielä silloin. Kun olin astumassa pankin ovesta ulos hän pysäytti minut ja ojensi tukon rahaa sanoen: ”Muista aina, kun joudut elämässäsi vaikeuksiin ja tuntuu siltä, että tie on tukossa joka suuntaan, niin silti yksi tie on avoinna ja se on ylöspäin”. Se oli yksi niistä merkillisistä kohtaamisista, joissa Jumala on osoittanut sen, miten hyvin hän tunsi minut ja miten hän valmisteli tulevaisuuden kohtaamiseen.

Rohkaisevat edelläkulkijat

Raamattu on rehellinen kuvaus siitä mitä uskon tiellä kulkeminen merkitsee. Se ei anna tästä tiestä liian ruusuista kuvaa, eikä herätä vääränlaisia odotuksia. Jumalan omien epäonnistumisia tai heidän vaikeuksiaankaan ei ole salattu. Raamatussa kuvataan uskovien kokemia vainojakin, mutta samalla sitä, miten Herran Henki vahvisti heitä, antoi rohkeutta ja teki heidät lujiksi kestämään niitä.

Jokaisen ihmisen kokemukset ovat tietysti uniikkeja, mutta voimme silti rohkaistua ja saada toivoa toistemme kokemuksista. Raamatun henkilöistä Paavalin kokemukset olivat varmaankin sieltä rankimmasta päästä. Suurin osa meistä ei joudu koskaan kokemaan samanlaisia vaikeuksia, mutta hänen kokemansa Jumalan apu rohkaisee meitäkin. Hän ei päässyt helpolla, sillä hän oli pioneeri, tienraivaaja, joka otti pahimmat iskut vastaan. Mutta hän kesti ne, koska Herra oli hänen kanssansa voimallisesti.

Kuuluuko Jeesuksen seuraamiseen menestys?

Suhtautuminen uskonelämän tuomaan aineelliseen menestykseen vaihtelee uskovien kesken suuresti. Jotkut tyrmäävät ajatuksen siitä, että usko toisi aineellista menestystä, ehkä osa heistä vastustaakseen niitä suuntauksia, joissa aineellinen menestys on nostettu lähes palvonnan asemaan. Näiden kahden ääripään välissä on se, miten Raamattu kuvaa menestystä. Raamatussa puhutaan menestyksestä, mihin kuuluvat aineellinen, henkinen ja hengellinen menestys.

Tärkeämmäksi on nostettu hengellinen menestys, mistä seuraa henkistä- ja aineellistakin menestystä. Eräs tunnetuimmista Raamatun menestystä kuvaavista jakeista sanoo näin: ”Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, vaan rakastaa Herran lakia ja tutkiskelee hänen lakiansa päivät ja yöt! Hän on niin kuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmän ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy”.

Motiiveja kysytään

Motiiveilla on ratkaiseva merkitys siihen, miten toimimme eri tilanteissa tai toimimmeko ollenkaan – innostaako jokin asia, vai tuntuuko täysin merkityksettömältä. Erityisen hyvin pitää olla motivoitunut, jos jokin tehtävä tulee vaikeaksi tai raskaaksi. Uskonelämässä vastaan tulee myös tällaisia tilanteita – se ei ole aina sitä onnen kukkuloilla tanssimista. Silloin pitää olla oikein motivoitunut, jotta ei antaisi periksi. Sellaisessa tilanteessa motiiveja kysytään. Silloin kysytään, rakentuuko usko hiekalle, vai onko se kalliolle rakennettu.

Joitakin motivoi uskonnollinen hartaus ja kaikenlaiset uskonnolliset menot. Itseäni sellaiset eivät ole koskaan innostaneet. Ennen uskoon tuloani en ollut ollenkaan kiinnostunut mistään uskonnollisesta. Kirkossa istuminen tuntui lähinnä pakkopullalta ja ajan haaskaamiselta. Nykyistä kiinnostustani uskon asioihin ei siis selitä uskonnollisuus. Sitä minussa ei ole vähääkään. Ainoa selitys on se, että Herra vaikutti, niin, kuin hän on sanassaan luvannut vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen. Motiivi tuli häneltä yliluonnollisena vaikutuksena.

Jeesuksen seuraajan kodittomuus

Eräs lainopettaja tuli Jeesuksen luo ja sanoi hänelle: ”Opettaja, minä seuraan sinua, mihin ikinä menet” (Matt.8:19). Sanoissa oli päättäväisyyttä, ja niiden sanoja oli Israelin korkea-arvoinen opettaja. Hän ilmoittautui Jeesuksen seuraajaksi ja tunnusti samalla Jeesuksen itseään suuremmaksi opettajaksi. Se, että hän ilmaisi halunsa seurata Jeesuksen opetuksia on täytynyt vaatia häneltä paljon, varsinkin, kun hän teki sen julkisesti. Jeesus oli juuri tuolla hetkellä kansanjoukon piirittämä, kun hän ilmoittautui hänen seuraajakseen. Siinä, kun Nikodeemus oli aikaisemmin tullut Jeesuksen luokse yöllä salaa, hän teki sen julkisesti tunnustaen uskonsa kansanjoukon edessä.

Tuollaisessa asemassa ollut henkilö tuskin olisi tehnyt sitä, ellei hän olisi ollut varma Jeesuksesta. Hän alisti itsensä Jeesuksen opetuslapseksi ja tunnusti hänet itseään suuremmaksi opettajaksi. Hän tiesi varmasti sen, mitä opettajaksi (rabbiksi) nimetyn henkilön seuraaminen tarkoitti. Hän tiesi sen merkitsevän opetuslapseutta, missä oppilas seuraa kaikessa opettajansa esimerkkiä ja elämänohjeita.

Ulkopuolella leirin

Raamatussa meitä kehotetaan menemään ulkopuolelle leirin ja erottautumaan tästä maailmasta. Kysymys kuuluu: Millä tavalla siitä pitäisi erottautua? Siitä erottautuminen on hengellinen ja henkinen irtiotto tämän maailman arvoista ja asenteista sekä niistä päämääristä, joita tämän maailman ihmiset tavoittelevat. Emme tavoittele tämän maailman tavoin rikkauksia, kunniaa, mainetta, valtaa, yhteiskunnallista asemaa tai statusta. Vaikka niitäkin meille joskus suotaisiin, ne eivät ole asioita, joita tavoittelisimme tai joiden antaisimme hallita elämäämme

Emme tunne omaksemme niitä pyrkimyksiä, joita tämä maailma tavoittelee (1 Joh. 2:16). Pyrkimyksemme on päästä eroon kaikesta siitä, mikä hallitsee tämän maailman ihmisten mieliä ja omaksua aivan toisenlaisia arvoja ja ihanteita. Emme tunne tätä maailmaa omaksemme, eikä maailma ymmärrä meitä, kun emme tavoittele sen kanssa samoja asioita.

Opeta meille parannuksenteosta

Kun puhutaan parannuksenteosta, siihen liitetään usein hyvin kielteisiä mielikuvia. Se koetaan ikävänä vaatimuksena tai velvollisuutena muuttaa itsensä paremmaksi ihmiseksi. Rima tuntuu olevan liian korkealla. Tuntuu siltä, että siihen on vaikea, ellei mahdoton yltää. Jotkut eivät edes yritä, vaan leimaavat muitta mutkitta puheet parannuksenteosta lakihenkisiksi vaatimuksiksi. Kuitenkin, kun katsotaan Jeesuksen toimintaa, hänelle puhe parannuksenteosta oli luonteva osa evankeliumia, samoin hänen seuraajilleen. Mitä siis on parannuksen teko? Onko se niin ylitsepääsemätöntä ja vaativaa, kuin jotkut uskovat?

Parannuksenteko kuuluu Raamatussa mainittuihin ”Kristuksen opin alkeisiin”, siis ensimmäisiin asioihin, jotka uskoon tulleille tulisi opettaa. Hebrealaiskirjeessä Paavali kehotti jättämään nämä alkeet ja siirtymään ”vahvempaan ruokaan” (Hebr. 6:1-6). Tämän hän kirjoitti seurakunnalle, jolle ne oli opetettu jo useampaan kertaan. Samoihin teemoihin oli jouduttu palaamaan yhä uudestaan, koska osa uskovista ei ollut edistynyt niissä. Samojen asioiden kertaamista ei ollut enää mielekästä jatkaa ja tuhlata aikaa niihin, joita uskossa edistyminen ei kiinnostanut. Heidän olisi pitänyt päästä jo maailmallisista asenteistaan ja elämäntavoistaan, mutta he olivat yhä niissä kiinni.

Parannuksenteon eri vaiheet ja merkitykset

Ensimmäinen asia parannuksen teossa on syntien tunnustaminen, mikä on vaikeaa, koska se merkitsee oman heikkouden tunnustamista. Tiedämme, miten vaikea on tunnustaa omia heikkouksiaan ja epäonnistumisiaan. Siihen liittyy pelko oman tarvitsevuuden tunnustamisesta. Jos tunnustaa heikkoutensa, pitää myöntää myös tarvitsevansa Kristuksen apua ja armoa. Tästä johtuen moni on hylännyt Jumalan armotarjouksen ja tehnyt mieluummin itse jotakin sovittaakseen virheensä.

Monet uskonnot perustuvat juuri tällaiseen hyvittämisen tarpeeseen. Useilla ihmisillä on sellainen mielikuva, että heidän hyvät ja pahat tekonsa ovat ikään kuin vaakassa. Sen toisessa päässä ovat pahat teot ja toisessa hyvät ja se kumpi puoli painaa enemmän määrittelee sen, miten hyvä ihminen on. Muistan itsekin ajatelleeni näin ennen, kuin tulin uskoon.

Päästä meidät pahasta

Jos tehtäisiin kysely siitä, mikä on kristityn pahin vastustaja, luultavasti useimmat nimeäisivät paholaisen pahimmaksi vastustajakseen. Sitä on helppo syytelläkin silloin, kun tapahtuu jotakin pahaa tai tekee sitä itse. Paholainen on kyllä voimakas vastustaja, mutta on pari sitäkin voimakkaampaa. Pahimmat vastustajamme ovat oma lihamme ja synti. Mistään muusta ei Raamatussa varoiteta niin paljon, kuin lihan ja synnin vaaroista.

Hebrealaiskirjeessä kehotetaan juoksemaan kestävinä edessä olevassa kilpailussa ja panemaan pois synti, joka niin helposti kietoo (Heb.12:1). Jakeen ”Kilpailu”- sana voi aiheuttaa ihmetystä ja nostattaa hien pintaan. Huojennuksena sanottakoon, että siinä kilpailussa ei kilpailla muiden kanssa tai muita vastaan. Se on kilpailu, missä kaikilla on oma sarjansa ja voiton ratkaisee pelkkä perillepääsy. Se on kestävyys-, ei nopeuslaji.

Kiusaukset

Olet saattanut yllättyä sitä, kun olet juuri kokenut erityistä Pyhän Hengen läheisyyttä ja voimaa ja heti sen jälkeen olet joutunut kiusauksiin. Mieleen on voinut nousta ajatus, että mitähän väärää olen tehnyt. Kuvittelinko kaiken juuri kokemani, vai eikö Jumalan voima voi estää paholaista kiusaamasta minua. Kannattaa muistaa, että Jeesuskin joutui kiusauksiin juuri kun hänet oli kastettu ja Pyhä Henki oli laskeutunut hänen päälleen. Jumala itse johdatti hänet erämaahan paholaisen kiusattavaksi, mikä ilmaisee yhden kiusausten tarkoituksista, sen, että niiden kautta Jumala haluaa koetella meitä.

Jeesus oli juuri saanut kasteen ja kuullut äänen taivaasta, joka oli sanonut: ”Tämä on minun rakas poikani, johon minä olen mielistynyt”. Kuitenkin, juuri tuon kokemuksen  jälkeen hän joutui elämänsä suurimpiin kiusauksiin. Hän hakeutui Jumalan ohjaamana erämaahan paastoamaan. Kun hän oli ollut neljäkymmentä vuorokautta syömättä ja paasto oli jo lopuillaan, perkele ilmestyi hänelle ja alkoi kiusata häntä. Se kiusasi häntä kaikilla niillä elämän osa-alueilla, joilla mekin joudumme kisauksiin. Hänen sanotaan olleen kaikessa kiusattu samalla tavalla, kuin mekin, mutta ilman syntiä (Hebr.4:15).

Toinen kiusaus

Perkele ei luovuta helpolla, eikä se tehnyt niin Jeesuksenkaan kanssa kiusatessaan häntä. Kun se ei onnistunut vetoamaan hänen ruumiillisiin tarpeisiinsa, se päätti kokeilla toista lähestymistapaa. Se yritti langettaa hänet ”elämän korskeuden” syntiin vetoamalla hänen henkisiin tarpeisiinsa.

Se otti Jeesuksen kanssaan pyhään kaupunkiin ja asetti hänet pyhäkön harjalle sanoen: ”Jos sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas; sillä kirjoitettu on: ’Hän antaa enkeleilleen käskyn sinusta’, ja: ’He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi'” (Matt.4:5,6).

Kolmas kiusaus

Kaksi ensimmäistä kiusausta eivät saaneet Jeesusta lankeamaan, joten panoksia oli jälleen korotettava. Paholainen korotti panoksia ja toi hänen eteensä kiusauksen, josta hänkään ei voisi enää kieltäytyä. Tähän viimeiseen kiusaukseen se latasi kaiken sen, mitä se pystyi tarjoamaan. Se lupasi kaiken sen mitä ihminen vain voi kuvitella saavansa koko elämänsä aikana.

Se vei Jeesuksen vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: ”Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua” (Matt.4:8-10). Tarvittiin vain yksi pieni kumarrus ja kaikki rikkaudet, valta ja niiden tuomat nautinnot olisivat kuuluneet hänelle. Moni ihminen on ollut valmis luopumaan ihanteistaan ja myymään sielunsa paljon vähemmästä.

Vastoinkäymisiset ja koettelemukset

Vastoinkäymisiä pidetään usein Jumalan rangaistuksina. Kun joku joutuu kokemaan niitä, oletuksena on se, että hän on tehnyt jotakin pahaa ja häntä rangaistaan siitä. Parhaat ystävätkin saattavat syytellä, kuten tekivät Jobin ystävät, jotka ajattelivat vastoinkäymisten olevan hänen omaa syytään. Syyttely ja syyllisten hakeminen on ihmisille ominaista. Oma syyllisyyden tunne projisoituu muihin ihmisiin. Aina kun syntyy ongelmia, jostakin pitää löytää joku syyllinen, jonka voisi osoittaa itseään pahemmaksi.

Koska syyllisten etsiminen on meille ominaista, oletamme Jumalankin ajattelevan samalla tavalla. Hänen sanansa kuitenkin osoittaa sen, ettei hän ajattele samoin. Hän ei syyttele, eikä rankaise edes silloin, kun ansaitsisimme sen. Hän ei kyttää selkämme takana saadakseen rangaista jokaisesta virheestämme: ”Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät” (Ps.103:10).

Luopumisen siunaukset

Eräänä päivänä Pietari teki Jeesukselle yllättävän kysymyksen. Hän sanoi: ”Katso, me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua; mitä me siitä saamme?” Kysymys oli yllättävä, sillä siitä oli jo kauan aikaa, kun Pietari oli jättänyt kalastajayhteisönsä, ammattinsa ja kaiken taakseen ja lähtenyt seuraamaan Jeesusta. Vasta nyt, monen kuukauden jälkeen, hän alkoi kysellä sitä, mitä hän ja muut Jeesuksen seuraajat siitä saisivat.

He olivat tehneet suuren uhrauksen elämässään kyselemättä siitä palkintoa. Nyt vasta, paljon myöhemmin, Pietari alkoi kysellä, mitä he saisivat, kun olivat luopuneet kaikesta. Oliko itsekäs oman voiton tavoittelu nousemassa pintaan? Tuskinpa vain, Pietarin myöhemmät elämän vaiheet eivät anna mitään aihetta sellaiselle oletukselle. Pietari pysyi uskollisena Jeesuksen seuraajana vainojenkin keskellä ja hän oli valmis kuolemaankin Jeesuksen puolesta, minkä hän myöhemmin tekikin.

Luottamus kasvaa

Luottamus Jumalaan on yksi tärkeimmistä asioista, minkä voimme oppia tällä tiellä. Sanonnan mukaan oppi menee parhaiten perille kantapään kautta. Se pätee luottamuksenkin opetteluun. Vaikeudet kyllä koettelevat luottamusta, mutta voivat yhtä hyvin kasvattaa sitä. Monesti vasta kunnon vaikeudet opettavat turvautumaan täydellä painolla Jumalaan. Silloin kun kaikki asiat sujuvat muutenkin hyvin, tuntuu, kuin häntä ei tarvittaisi. Luottamus lepää silloin omien kykyjen ja luonnollisten turvatekijöiden varassa. Jumalaa ei tarvita silloin elämän ohjaajaksi ja hän saattaa jäädä pelkäksi oman elämän sivustaseuraajaksi.

Helppo ja vaivaton elämä ei kasvata luottamusta Jumalaan. Syvän luottamuksen syntymiseen tarvitaan vastoinkäymisiä, joista ei selvitä omin avuin. Joskus siihen tarvitaan suoranaista shokkihoitoa. Siitä meillä on hyvä esimerkki evankeliumeissa, jotka kertovat siitä, mitä tapahtui Jeesuksen lähimmille seuraajille pian sen jälkeen, kun he olivat viettäneet useita päiviä Galilean järven alueella, missä Jeesus oli opettanut kansaa.

Abraham esikuvana

Tarvitsemme uskollemme esikuvia ja kuka olisi parempi esikuva, kuin Abraham. Turhaan häntä ei kutsuta ”uskon isäksi”. Hän eli pakanallisen kulttuurin keskellä, kun Jumala kutsui häntä ja käski lähteä maastaan ja suvustaan matkalle, jonka päämäärästä hänellä ei ollut mitään tietoa.

Hän oli valmis jättämään kaiken taakseen ja lähtemään liikkeelle. Matkaevääksi hän sai Jumalan lupaukset, joista hän piti kiinni vuosikausia näkemättä niiden toteutumista. Hän piti niistä kiinni silloinkin, kun asiat näyttivät tapahtuvan juuri päinvastoin kuin, mitä Herra oli hänelle luvannut.

Opeta meitä rukoilemaan

Eräänä päivänä Jeesus nousi vuorelle ja kokosi lähimmät seuraajansa ympärilleen ja hän alkoi opettaa heitä. Hän piti heille yhden kuuluisimmista puheistaan, joka tunnetaan nimellä ”vuorisaarna”. Paikalla oli paljon muitakin ihmisiä, mutta tämän puheensa hän kohdisti erityisesti lähimmille seuraajilleen.

Yksi hänen puheensa teemoista oli rukous. Puhuessaan rukouksesta hän painotti nöyrää asennetta. Nöyrä asenne rukouksessa on tärkeä siksi, koska rukous on vuorovaikutusta Jumalan kanssa. Se ei ole vain puhetta Jumalalle, vaan siihen kuuluu Jumalan äänen kuunteleminen ja alistuminen siihen, miten hän haluaa ohjata rukousta.

Mihin rukousta tarvitaan ja kuinka se toimii?

Oletko koskaan miettinyt syvällisesti rukouksen tarkoitusta, miksi me oikeastaan rukoilemme? Eikö Jumala voisi hoitaa asiat kuntoon ilman rukouksiammekin? Mihin siis rukousta tarvitaan? Moni rukoilija on sitä mieltä, että rukousta tarvitaan Jumalan suostutteluun tai taivutteluun. Oletuksena on se, että Jumala on haluton tekemään mitään ilman suostuttelua. Tämä on hyvin yleinen ajattelutapa ja aivan erityisesti pakanauskonnoissa. Niiden jumalia pitää kaiken aikaa suostutella ja taivutella uhreilla ja rituaaleilla.

Kristinuskolle sellainen on vieras ajatus ja väärä tapa lähestyä Jumalaa. Häntä ei tarvitse suostutella tai mielistellä. Hän on jo valmiiksi suostuvainen. Raamatun mukaan hän on niin suostuvainen ja halukas kuulemaan rukouksemme, että on valmiiksi jo ”kallistanut korvansa kuullakseen meitä” (Ps.116:1,2). Olemme hänen perheväkeään, jota hän Isänä hyvin mielellään kuuntelee(Ef.219).

Rukouksen seitsemän avainta

Daniel sai rukousvastauksen heti, kun hän oli taivuttanut sydämensä Jumalan edessä ymmärrykseen ja nöyryyteen. Samalla polulla aukeavat ovet meillekin. Tarvitsemme ymmärrystä ja nöyryyttä saadaksemme Jumalalta tulevaa viisautta ja ottaaksemme vastaan hänen sanansa, missä hän neuvoo oikeanlaisen tavan rukoilla. Jumalan puolelta ei ole esteitä rukousvastausten saamiselle, vaan esteet ovat meissä itsessämme.

Rukousvastausten esteenä on erilaisia tietämättömyydestä aiheutuvia lukkoja, joihin avaimet löytyvät Jumalan sanasta. Tarvitsemme näitä avaimia, jotta pääsemme käsiksi Jumalan lupaamiin asioihin. Kaikilla meillä on yhtä suuri oikeus niihin, mutta pelkkä oikeus ei riitä, ellei ole keinoja päästä niihin käsiksi. Jos olisit pankin tallelokeron omistaja, mutta sinulla ei olisi avainta siihen, et pääsisi omaisuuteesi käsiksi.

Hengellinen auktoriteetti

Auktoriteetti -sana, kun se yhdistetään hengelliseen vallankäyttöön, saattaa herättää perinteiseen kristillisyyteen tottuneissa epäilyksiä. Se synnyttää menestysteologiaan ja uushenkisyyteen liittyviä mielikuvia ”visualisoinnista”, ”manifestoinnista” ja muista mielen hallinnan tekniikoista, joita käytetään keinoina saavuttaa taloudellista ja hengellistä menestystä. Huoli ei ole täysin aiheeton, sillä nämä uushenkisyyden piiristä tutut metodit ovat hiipineet moniin seurakuntiinkin.

Raamatussa auktoriteetti perustuu Jeesuksen valtaan, jonka hän sinetöi ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan. Jeesuksen sanat ”minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä” sementoivat hänen asemansa ylimpänä vallan käyttäjänä. Valtaansa hän ei ole koskaan luovuttanut yhdellekään ihmiselle, vaan ainoastaan delegoinut osan siitä. Hebrealaiskirjeen mukaan hän ei ole vielä alistanut kaikkea valtansa alle (Heb.2:5).

Pietari käyttää hengellistä auktoriteettiaan

Evankeliumista löytyy mielenkiintoinen kuvaus siitä, miten Pietari käytti omaa hengellistä auktoriteettiaan. Eräänä päivänä, kun hän oli menossa yhdessä Johanneksen kanssa pyhäkköön, sen portin pielessä oli rampa mies anomassa almuja ohikulkijoilta. Pietari pysähtyi ja sanoi hänelle: ”Hopeaa ja kultaa ei minulla ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan: Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä, nouse ja käy” (Ap.t.3:6).

Tässä joku voisi nähdä uushenkisyyteen tai menestysteologiaan viittaavaa toimintaa. Pietarin sanoissa voisi nähdä omavoimaisuutta ja mahtailevaa ylpeyttä, kun hän sanoi antavansa tälle miehelle terveyden. Kuinka kukaan ihminen voi sanoa noin, oliko hänkin sisäiseen jumaluuteen uskova menestysteologi? Miten joku voi nostaa itsensä Jumalan veroiseksi ja sanoa antavansa toiselle terveyden?

Jeesus opettaa palvelemista

Eräänä päivänä Jeesus istui aterioimaan lähimpien seuraajiensa kanssa. Aterian päätteeksi he nauttivat ehtoollista ja kun he olivat sen tehneet, Jeesus nousi pöydästä ja teki jotakin hyvin merkillistä. Hän riisui päällimmäisen vaatteensa, otti pellavaliinan ja vyötti sillä itsensä. Sitten hän kaatoi vettä pesumaljaan ja rupesi pesemään opetuslastensa jalkoja ja pyyhki ne lopuksi liinavaatteella, jolla oli vyöttäytynyt (Joh.13:4,5).

Teko, tai paremminkin se, kuka sen suoritti, oli täysin poikkeuksellinen tuon ajan juutalaisessa yhteisössä. Oli aivan tavallista, että juutalaisissa kodeissa pestiin vieraiden jalat, mutta sitä eivät tehneet Jeesuksen asemassa olevat. Vieraan tullessa taloon, hänen jalkansa usein pestiin ja sen teki yleensä talon palvelija tai orja.

Tervettä riippuvuutta oppimassa

Yön pimeimmät hetket olivat käsillä, kun Jeesus sanoi yllättäen seuraajilleen: ”Tänä yönä te kaikki loukkaannutte minuun; sillä kirjoitettu on: ’Minä lyön paimenta, ja lauman lampaat hajotetaan’ (Matt.26:31). Tuona samana yönä he olivat joutumassa elämänsä suurimpaan koettelemukseen ja jos he siitä selviäisivät, he selviäisivät mistä tahansa. Vuosia jatkunut yhdessäolon aika oli päättymässä ja nyt he joutuisivat selviämään ilman hänen läsnäoloaan sellaisesta Saatanan seulonnasta, mitä he tuskin olivat edes kuvitelleet kokevansa.

Pian tuota hetkeä seurasi Jeesuksen kuolema ristillä ja kansan kääntyminen hänen seuraajiaan vastaan. Ne olivat sellainen järkytys, mistä he eivät meinanneet selvitä. He eivät voineet millään ymmärtää, miksi niin kävi, vaikka tulevaisuus näytti vielä hetki sitten valoisalta. Vain vähän ennen sitä he olivat miettineet, millaisen paikan kukin heistä saisivat tulevassa Messiaan valtakunnassa. He olivat kuvitelleet Jeesuksen perustavan maanpäällisen valtakunnan ja tekevän heistä yhdessä hänen kanssaan sen hallitsijoita.

Totuuden hyväksymisen vaikeus

Oli kulunut muutamia päiviä siitä, kun Jeesus oli ristiinnaulittu, kun tapahtui merkillinen kohtaaminen Emmauksen kylään johtavalla tiellä. Kaksi Jeesuksen seuraajaa oli kulkemassa tietä pitkin ja, kun he olivat juuri keskustelemassa menneiden päivien tapahtumista, eräs muukalainen liittyi heidän seuraansa. Muukalainen oli heille ennestään tuttu, mutta he eivät tunnistaneet häntä, eikä hänkään ilmaissut heti itseään. Hän käyttäytyi kuin muukalainen ja kysyi, mistä he puhuivat.

Toinen heistä, nimeltä Kleopas, vastasi ja sanoi: ”Oletko sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa, joka et tiedä, mitä siellä näinä päivinä on tapahtunut?” ”Mitä?”- hän kysy. – ”Sitä, mikä tapahtui Jeesukselle, Nasaretilaiselle, joka oli profeetta, voimallinen teossa ja sanassa Jumalan ja kaiken kansan edessä, kuinka meidän ylipappimme ja hallitusmiehemme antoivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet” (Luuk.24:13-20).

Lapset onko teillä mitään syötävää?

”Lapset, onko teillä mitään syötävää?” – kuuluivat sanat aamuhämärän peittämältä Gennesaretin järven rannalta juuri, kun Jeesuksen opetuslapset olivat palaamassa järveltä. He olivat olleet koko yön kalastamassa, mutta he eivät olleet saaneet ainoatakaan kalaa. Sitä ei ollut nyt edes itselle syötäväksi. Ammattikalastajina he tunsivat kalojen liikkeet ja tiesivät mistä niitä olisi pitänyt saada, mutta, koko yön työstä huolimatta, mitään ei oltu saatu.

Tilanne oli outo, sillä järvi oli tuohon aikaan niin kalaisa, että sieltä olisi pitänyt huonommankin kalastajan saada saalista. He olivat väsyneitä ja nälissään, eikä heillä ollut syötävää edes itselleen. Saaliin puuttuminen tuskin oli silti heidän suurin murheen aiheensa. Heidän suurin murheen aiheensa oli se, mitä noina päivinä oli tapahtunut ja mikä oli murskannut heidän unelmansa. Heitä painoi murhe Jeesuksen kuolemasta, mikä todennäköisesti oli saanut heidät lähtemään kalaretkellekin.

Tärkeä tehtävänanto

Elettiin jo Jeesuksen maanpäällisen elämän viimeisissä hetkissä ja hänen oli tullut aika jättää jäähyväiset omille seuraajilleen. Ylösnousemuksensa jälkeen hän eli vielä 40 vuorokautta heidän keskuudessaan ilmestyen useille heistä. Erään kerran hän ilmestyi yhtä aikaa yli viidelle sadalle ihmiselle. Nämä viimeiset yhdessäolon päivänsä hän käytti ohjeistaen heitä lähtönsä jälkeistä aikaa varten.

Kuten on yleisenä tapana, lähtijän viimeinen viesti on aivan erityisen tärkeä ja niin oli tässäkin tapauksessa. Viimeisinä sanoinaan hän käski heitä odottamaan Jerusalemissa, kunnes he saisivat Pyhän Hengen voiman ja sen saatuaan lähtemään ja viemään evankeliumin kaikkeen maailmaan. Pyhä Henki, jonka hän heille lähettäisi, tulisi muistuttamaan heitä kaikesta siitä, mitä hän oli heille sanonut, ja auttaisi heitä toteuttamaan saamaansa tehtävää.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi