Kun puhutaan parannuksenteosta, siihen liitetään usein hyvin kielteisiä mielikuvia. Se koetaan ikävänä vaatimuksena tai velvollisuutena muuttaa itsensä paremmaksi ihmiseksi. Rima tuntuu olevan liian korkealla. Tuntuu siltä, että siihen on vaikea, ellei mahdoton yltää. Jotkut eivät edes yritä, vaan leimaavat muitta mutkitta puheet parannuksenteosta lakihenkisiksi vaatimuksiksi. Kuitenkin, kun katsotaan Jeesuksen toimintaa, hänelle puhe parannuksenteosta oli luonteva osa evankeliumia, samoin hänen seuraajilleen. Mitä siis on parannuksen teko? Onko se niin ylitsepääsemätöntä ja vaativaa, kuin jotkut uskovat?

Parannuksenteko kuuluu Raamatussa mainittuihin ”Kristuksen opin alkeisiin”, siis ensimmäisiin asioihin, jotka uskoon tulleille tulisi opettaa. Hebrealaiskirjeessä Paavali kehotti jättämään nämä alkeet ja siirtymään ”vahvempaan ruokaan” (Hebr. 6:1-6). Tämän hän kirjoitti seurakunnalle, jolle ne oli opetettu jo useampaan kertaan. Samoihin teemoihin oli jouduttu palaamaan yhä uudestaan, koska osa uskovista ei ollut edistynyt niissä. Samojen asioiden kertaamista ei ollut enää mielekästä jatkaa ja tuhlata aikaa niihin, joita uskossa edistyminen ei kiinnostanut. Heidän olisi pitänyt päästä jo maailmallisista asenteistaan ja elämäntavoistaan, mutta he olivat yhä niissä kiinni.

Vaikka näitä ihmisiä oli opetettu jo pitkään edistymistä ei oltu havaittu. Paavali vertasi heitä viljelypeltoon, joka oli saanut runsaasti vettä, mutta, joka tuotti yhä vain orjantappuroita ja ohdakkeita. Sitten hän sanoi heistä jotakin hyvin järkyttävää: ”se on lähellä kirousta, ja sen loppu on, että se poltetaan” (Hebr.6:11). Tämän kauhistuttavan uhkakuvan hän esitti uskovista, jotka, runsaasta opetuksesta huolimatta, eivät halunneet ottaa Jumalan sanaa vakavasti, eivätkä olleet valmiita jättämään maailmallisia asenteitaan ja elämäntapojaan.

Ihmissydän viljelysmaana

Ihmissydämen vertaaminen rikkakasvien valtaamaan viljelysmaahan on mielikuva, joka on jokaiselle kasvimaata hoitaneelle tuttu. Jokainen kasvimaata hoitanut tietää miten tärkeää on kitkeä se kaikista rikkakasveista. Ne pitää ensin perata pois, jotta jotakin uutta voisi kasvaa tilalle. Jos antaa vähäisenkin määrän rikkaruohoja kasvaa vapaasti, kohta siellä ei muuta kasvakaan. Jotkut lajikkeet ovat niin itsepintaisia, ettei niihin tehoa, vaikka ne silppuaisi pieniksi palasiksi. Kun jätät pienenkin juurenpalan maahan kohta siinä kasvaa entistä suurempi pehko.

Rikkaruohoja ei tarvitse edes hoitaa, kun ne puskevat versonsa läpi vaikka mistä. Ellet kerää joka ainoaa niistä juurineen pois ja kuoki peltoasi säännöllisesti, voit olla varma siitä, että ne valtaavat vähitellen koko kasvimaan. Silloin voidaan puhua ”kelvottomasta maasta”, mitä termiä Paavali käytti kuvaamaan ihmisiä, joissa rehottivat maailmalliset asenteet, -elämäntavat ja kaikenlaiset -valheet ja verukkeet.

Jeesus antoi neuvon siitä, miten asian kanssa tulisi toimia, kun hän sanoi: ”Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois” (Matt.15:13). Ei siis mitään puolivillaista puuhastelua, vaan kunnon juurimista, missä jokainen rikkakasvi revitään juurineen maasta.

Tilan raivaus

Jos haluaa antaa tilaa hengelliselle kasvulle, on välttämätöntä perata pois maailmalliset asenteet ja elämäntavat, kaikki valhe ja vilpillisyys. Juuri tätä tarkoitetaan, kun puhutaan parannuksenteosta. Se on tilan raivaamista Kristuksen työlle. Ellei ole valmis raivaamaan niitä pois, Jumalan sanan lukemisesta tai kuulemisesta ei ole mitään hyötyä, eikä Kristuksen työ ja hengellinen kasvu pääse etenemään.

Sellaiseen peltoon, joka on täynnä orjantappuroita ja ohdakkeita on turha edes kylvää mitään. Sekin vähäinen hengellinen kasvu, joka pääsee oraalle, tukehtuu pian rikkaruohojen levitessä ja vallatessa alaa. Juuri tällaisessa tilassa olivat Paavalin kuvaamat kristityt. Jumalan sanan kylvöstä ei ollut heille mitään hyötyä, koska heillä ei ollut halua luopua maailmallisista asenteistaan ja elämäntavoistaan.

Paavali kuvasi heidän sydäntään kelvottomaksi käyneeksi pelloksi. Hän sanoi heidän tulleen osallisiksi Pyhästä Hengestä ja maistaneet taivaallista lahjaa ja saaneen hyvää opetusta, mutta se ei ollut saanut aikaan parannusta. Hän sanoi heidän olevan hengellisesti menetettyjä – paatuneita, joilla ei ollut enää mahdollisuutta edes kääntymykseen (Hebr.6:4).

Mitä parannuksenteko on ja mitä se ei ole?

Vaikka Paavali sanoi parannuksen teon kuuluvan uskon alkeisiin ja kehotti seurakuntaa siirtymään vahvempaan ruokaan, me emme sitä tee, koska siitä on opetettu kovin vähän tämän ajan seurakunnissa. Ei voi jättää alkeita, ellei niitä ole edes opetettu. Seurakunnissa on paljon ihmisiä, jotka ovat käyneet vuosikausia hengellisissä tilaisuuksissa kuulematta koskaan opetettavan parannuksenteosta.

Moni ei edes haluaisi kuulla siitä, koska se koetaan vaativana ja ahdistavana. Se tuntuu ahdistavalta, koska siihen liitetään vääränlaisia mielikuvia. Jos parannuksenteko mielletään vaatimuksena muuttaa itsensä paremmaksi ihmiseksi kelvatakseen Jumalalle, on täysin ymmärrettävää, että se ahdistaa. Moni uuden vuoden lupauksen tehnyt tietää miten vaikeaa itsensä muuttaminen on ja miten masentavaa, kun pettää kerta toisensa jälkeen omat lupauksensa.

Alkuseurakunnan aikaan kehotus tehdä parannus oli olennainen osa evankeliumin julistamista. Johannes kastaja kehotti siihen, samoin Jeesus ja apostolit. Johannekselle se oli elämän tehtävä ja siksi häntä kutsuttiin ”tien raivaajaksi”. Parannuksenteko ymmärrettiin tien raivaamisena, eli tilan antamisena Kristukselle ja hänen työlleen. Se ei siis tarkoita väkinäistä yritystä muuttaa itseään, vaan tilan antamista Kristukselle ja antautumista hänen muutettavakseen.

Johannes kastajan kaksiosainen viesti

Johannes kastajan sanoma oli: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle”. Lauseeseen sisältyy kaksi tärkeää viestiä, joista ensimmäinen on: ”tehkää parannus” ja toinen: ”taivasten valtakunta on tullut lähelle”. Lausekkeita yhdistää konjuktio ”sillä”, mikä toimii avaimena koko lauseen ymmärtämiseen. Se voitaisiin, tulkinnasta riippuen, ajatella tarkoittavan joko sitä, että parannuksenteko on pakollista koska taivasten valtakunta on tullut lähelle tai sitä, että se on mahdollista, koska taivasten valtakunta on tullut lähelle.

Ensimmäisessä tulkinnassa parannuskehotus saa vaativan ja pelottavan sävyn: ”Olen pakotettu tekemään parannusta, koska taivasten valtakunta on tullut lähelle”. Rangaistuksen pelko tuntuu suorastaan leijuvan ilmassa.

Onneksi parannuskehotuksen voi nähdä toisinkin: Jos kerran taivasten valtakunta on tullut lähelle, se antaa syntiensä heikentämälle mahdollisuuden tehdä parannuksen. Jos siihen pakotettaisiin se vain ahdistaisi, mutta kun se on tehty mahdolliseksi, se tuntuu vapauttavalta. Jos parannuksenteko nähdään pakkona, se vain lisää voimattomuuden tunnetta, mutta jos se nähdään mahdollisuutena tehdä se turvautuen Jumalan apuun ja armoon, se tuntuu vapauttavalta.

Parannuksenteko juutalaisesta näkövinkkelistä

Johanneksen luokse kasteelle pyrkiville juutalaisille ajatus Jumalan valtakunnan lähelle tulosta toi luultavasti mieleen parannuksenteon pakollisuuden. Heitä oli opetettu lapsesta saakka kunnioittamaan ja pelkäämään Jumalaa. He olivat tottuneet suorittamaan erilaisia uhreja ja rituaaleja lähestyessään häntä. Määrätyt rituaalit ja syntiuhrit piti toimittaa, kun tultiin Jumalan temppeliin. Jumalaa ei koettu erityisen läheiseksi. Pikemminkin päinvastoin, hänet koettiin etäisenä ja vaativana. Heillä ei ollut edes pääsyä siihen temppelin osaan, missä Jumala ilmestyi.

Vain ylipappi saattoi kerran vuodessa käydä kaikkein pyhimmässä. Se oli alue temppelissä, minne tavallisella kansalla ei ollut mitään asiaa, eikä sinne voinut edes nähdä, koska se oli eristetty muusta pyhäköstä paksulla väliverholla. Ajatus taivasten valtakunnan lähelle tulosta herätti luultavasti heissä vain pelkoa ja mielikuvan Jumalasta, jota ei voinut lähestyä ilman jotakin hyvittävää tekoa.

Se muistutti heitä heidän heikkouksistaan ja herätti rangaistuksen pelkoa. Se toi varmasti mieleen lukemattomat epäonnistumiset ja vahvisti heidän voimattomuuden tunnettaan. He olivat Siinain vuoren lapsia – vuoren, joka paloi Jumalan pyhyyden tulesta ja jota vain Mooses uskalsi lähestyä.

Parannuksenteko tarkoitti heille vaatimuksia ja velvoitteita, joita he eivät kyenneet täyttämään. Jumalan kymmenen käskyä ja heidän johtajiensa laatimat lukemattomat lisäsäädökset olivat piiskanneet heitä parannuksen tekoon koko heidän elämänsä ajan ja muovanneet heidän käsityksiään Jumalasta. Jumala oli heille ankara ja vaativa. Heidän oli varmasti vaikea nähdä parannuksentekoa mahdollisuutenaan.

Vasta, kun Johannes osoitti Jeesusta ja sanoi ”katso Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”, heille raotettiin verhoa, jonka takaa näkyi aivan toisenlainen jumalakuva. Väliverhon takaa alkoi paljastua kertakaikkinen uhri, joka riittäisi syntien sovitukseksi koko heidän elinajakseen, eikä vain heidän, vaan kaikkien maailman ihmisten.

Jumala oli tullut lähelle

Kaukaiselta ja saavuttamattomalta tuntunut Jumala oli tullut lähelle ja oli avaamassa tietä valtakuntaansa niille, jotka tunsivat itsensä hänen käskyjensä edessä voimattomiksi ja heikoiksi.

Taivaan valtakunta tuli kirjaimellisesti lähelle, kun Herra Jeesus itse seisoi polviaan myöden vedessä muiden, Johanneksen kasteelle pyrkivien, kanssa. Hän oli tullut kastattamaan itsensä, kuten muutkin, vaikka ei itse kastetta tarvinnutkaan. Hän samaistui ihmisten asemaan ja tuli osoittamaan myötätuntonsa omien heikkouksiensa ja riittämättömyytensä kanssa kamppaileville.

Hän ei tullut syyttelemään ketään tai vaatimaan mitään, vaan tukemaan, rohkaisemaan ja tekemään pääsyn Isän valtakuntaan mahdolliseksi. Hän tuli tekemään sen mahdolliseksi ilman jatkuvia uhreja tai itsensä pakonomaista ja omavoimaista parantelua. Ensimmäistä kertaa jatkuvien vaatimusten rasittamat saivat kuulla vapauttavan sanoman. He kuulivat sovituksesta, joka poistaisi tarpeen jatkuville uhreille ja tarpeelle hyvittää omia syntejä.

 Ajatus oli kumouksellinen, sillä he olivat tottuneet seisomaan verhojen takana ja uhraamaan yhä uusia eläinuhreja päästäkseen edes temppelin esipihaan. Nyt Herra oli tullut heitä lähelle, ja Johannes sanoi hänen ottavan pois maailman synnin. Jeesus ei tullut lisäämään heidän taakkojaan entisestään, vaan vapauttamaan heidät kaikesta suorittamisen pakosta ja auttamaan heitä kuormiensa kantamisessa.

Sanat Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnit raottivat esirippua, mikä myöhemmin repeytyi kokonaan Jeesuksen kuollessa ristillä ja huutaessa: ”Se on täytetty”. Kun kansan eteen laskettu paksu väliverho repeytyi ylhäältä alas asti, syyllisyyskysymys ratkaistiin kerralla ja tavalliselle kansalle avautui pääsy suoraan Jumalan armoistuimen eteen.

Parannus ilman suorittamista

Sovitus poisti pakonomaisen suorittamisen- ja itsensä parantelun tarpeen. Se koski niitäkin, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia tehdä parannusta, niitä, jotka eivät vielä tienneet mitään Jumalasta ja niitä, jotka eivät olleet vielä edes syntyneet. Tästä edellä käyvästä armosta Paavali puhui seuraavasti: ”Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme” (Room.5:8).

Se on armoa, jota ihminen ei voi ansaita mitenkään, ei edes parannuksenteolla. Se antaa parannuksenteolle aivan eri merkityksen, kuin mikä sille yleensä annetaan. Sitä ei tarvita siksi, että pääsisi Jumalan kanssa sovintoon tai tulisi hänen hyväksymäkseen, vaan siksi, että hän saisi tilaa sydämessä. Sen tarkoitus on toimia tien avaajana Kristuksen työlle.

Siksi Jumalalle kelvatakseen ei tarvitse yrittää muuttaa itseään paremmaksi. Emme voi ansaita hänen hyväksyntäänsä. Kristuksen sovitustyön tähden kelpaamme hänelle juuri sellaisina, kuin olemme. Parannuksenteon merkitys piilee aivan muualla kuin yrityksessä muuttaa itseään Jumalalle sopivammaksi.