Ensimmäinen asia parannuksen teossa on syntien tunnustaminen, mikä on vaikeaa, koska se merkitsee oman heikkouden tunnustamista. Tiedämme, miten vaikea on tunnustaa omia heikkouksiaan ja epäonnistumisiaan. Siihen liittyy pelko oman tarvitsevuuden tunnustamisesta. Jos tunnustaa heikkoutensa, pitää myöntää myös tarvitsevansa Kristuksen apua ja armoa. Tästä johtuen moni on hylännyt Jumalan armotarjouksen ja tehnyt mieluummin itse jotakin sovittaakseen virheensä.

Monet uskonnot perustuvat juuri tällaiseen hyvittämisen tarpeeseen. Useilla ihmisillä on sellainen mielikuva, että heidän hyvät ja pahat tekonsa ovat ikään kuin vaakassa. Sen toisessa päässä ovat pahat teot ja toisessa hyvät ja se kumpi puoli painaa enemmän määrittelee sen, miten hyvä ihminen on. Muistan itsekin ajatelleeni näin ennen, kuin tulin uskoon.

Eräs Liisa niminen nainen tuli hengelliseen kokoukseen ja halusi saada esirukousta. Pastori kysyi häneltä, haluaako hän tunnustaa syntinsä Jumalalle. Nainen, väitti ettei ollut koskaan tehnyt mitään syntiä. Pastori vastasi tähän lukemalla katkelman Raamatusta sitä hiukan muunnellen: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta…paitsi Liisa”. Lukemisesta seurasi se, että Liisastakin tuli syntinen ja hän halusi tunnustaa ottaa Jeesuksen vastaan syntiensä sovittajana.

Ihminen, joka ei tunnusta syntisyyttään, ei myöskään tunnusta tarvitsevansa Jumalan armoa. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa” -sanoi Jeesus. Syntien tunnustamista tarvitaan yhä uudestaan. Erehdyksiä sattuu uskovallekin ja ne kannattaa tunnustaa mahdollisimman pian, jotta sydän ei ala kuormittua tai mikä vielä pahempaa, ala paatua. Joku on sanonut, että tilivälit Jumalan kanssa kannattaa pitää lyhyinä.

Syntien hylkääminen

Syntien tunnustamisen lisäksi parannuksentekoon kuuluu niiden hylkääminen. Tämä puoli sivuutetaan usein. Raamatun mukaan se on yhtä tärkeä osa parannuksentekoa, kuin syntien tunnustaminen. Sananlaskuissa neuvotaan parannuksenteon kaava seuraavasti: ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon” (Sanl.28:13).

Joidenkin on vaikea sovittaa tätä jaetta armo-opetukseen. Se koetaan vaikeana palana, koska sen mukaan syntien anteeksi saaminen näyttäisi edellyttävän parannuksentekoa. Näyttää kuin tässä olisi jokin ristiriita, mutta, jos asia ymmärretään oikein, mitään ristiriitaa ei ole.

Asia tulee ymmärrettäväksi, kun parannuksentekoa ajatellaan sydämen päätöksenä. Se ei siis ole sitä, että ihminen yrittäisi hyvittää omilla teoillaan syntejään, vaan sitä, että hän sydämessään päättää luopua niistä ja luovuttaa itsensä Kristuksen avun ja armon varaan.

Parannus on ensisijaisesti sisäinen päätös hylätä syntielämä ja sen tosiasian tunnustamista, etten kykene muuttamaan itseäni paremmaksi, vaan tarvitsen siihen Jumalan apua ja armoa. Anteeksiantoa ei saada vasta sitten, kun on onnistunut pääsemään eroon synneistään, vaan sen saa heti kun kääntyy katuvana Jumalan puoleen.

Syntien tunnustaminen ja hylkääminen on ensisijaisesti sydämen päätös, siksi sen voi tehdä kuka tahansa ja milloin tahansa. Se avaa Jumalalle mahdollisuuden tehdä puhdistavaa työtään. Tästä syystä parannuksentekoa kutsutaan tien raivaamiseksi. Se on esteiden raivaamista omassa sydämessä, jotta Herran Henki pääsee toimimaan.

Se ei ole suoritus armon saamiseksi tai ansaitsemiseksi, vaan se on antautumista Herran muutettavaksi. Herra on armollinen yksin Kristuksen sovitustyön tähden, mutta hänen Henkensä pääsee vaikuttamaan siellä, missä ihminen tunnustaa syntinsä ja päättää sydämessään luopua niistä. Parannus on lupaus siitä, että Herra saa valtuudet tehdä minun sydämessäni puhdistavaa työtään.

Mihin parannusta tarvitaan?

Jos parannuksenteko mielletään suorittamiseksi, se on kuin pohjaton suo, minne upotaan sitä syvemmälle, mitä useammin epäonnistutaan. Mitä suuremmat suoritusvaatimukset, sitä syvempiä ovat pettymykset, kun epäonnistutaan. Suorituskeskeisyys johtaa ennemmin tai myöhemmin farisealaiseen kaksinaamaisuuteen. Suorittaminen johtaa toistuviin pettymyksiin, jolloin aletaan etsiä Jumalan laista porsaanreikiä, jotta siitä ei tarvitsisi enää välittää.

Jumalaa ei tule ajatella vaativana suoritusten valvojana, vaan parannuksenteon mahdollistajana. Hän ei käske tekemään parannusta itsensä vuoksi, vaan omaksi ja lähimmäistemme parhaaksi. Herra kyllä pärjää hyvin, vaikka emme tekisi parannusta, mutta me itse emme pärjää.

Teemme parannusta siksi, että pääsisimme vapaiksi synneistä, jotka sitovat, tekevät uskonelämämme raskaaksi ja estävät Jumalan Hengen työn meissä. Teemme parannusta, jotta pääsisimme vapaiksi synneistä mitkä painavat, sitovat ja tekevät uskonelämän raskaaksi (Hebr.12:1).

Varjelu paatumukselta

Toinen syy parannuksenteolle on varjella sisimpänsä paatumukselta: ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.”(Sanl.4:23) Ellemme varjele sydäntämme puhtaana ennemmin tai myöhemmin se johtaa paatumukseen, mistä ei ole enää paluuta parannukseen.

Paavali kehotti Timoteusta kärsimään vaivaa ja taistelemaan uskon ja hyvän omantunnon puolesta (2 Tim.2:3). Hän myös kirjoitti: ”Tämän käskyn minä annan sinun toimitettavaksesi, poikani Timoteus, aikaisempien, sinusta lausuttujen ennustusten mukaisesti, että niiden nojalla taistelisit jalon taistelun, säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan haaksirikkoon joutuneet” (1 Tim.1:19)

Parannus armon varassa

Elämään kuuluvat myös epäonnistumiset, mikä on vain hyväksyttävä. Heikkoudet on helppo tunnustaa silloin, kun on luottamus Jumalan armoon. Lankeemusten sattuessa se myös rohkaisee nousemaan ylös ja jatkamaan saman tien matkaa. Armo merkitsee lukemattomia uusia mahdollisuuksia, kuten Sananlaskut asian sanoo: ”Sillä seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen” (San.l.24:16).

Ihminen, joka luottaa Jumalan armoon ei masennu lankeemuksen sattuessa tai jää vain paikoilleen, vaan nousee ja jatkaa matkaansa. Kaikki me joskus kompuroimme ja kaadumme, mutta tärkeintä on, että haluamme yhä uudestaan nousta ylös. Synteihinsä ei pidä jäädä siksi, että tuntee itsensä heikoksi ja epäonnistuneeksi.

Kun oppii luottamaan Jumalan armoon ja hyväksymään itsensä heikkona on paljon helpompi nousta lankeemusten jälkeen ylös. Raamattu sanoo Jumalan armon kasvattavan meitä siihen: ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa” (Tiit.2:11)

Parannus prosessina

Hyväksi ihmiseksi ei tulla pelkästään päättämällä, että alanpa tästä hetkestä paremmaksi ihmiseksi. Parhaassa tapauksessa pääsee nopeasti eroon joistakin ulkoisista tavoistaan, mutta ilman sisäistä muutosta se ei ole pysyvää. Tarvitaan luonnetta muuttava kehitys, mikä vaatii aikaa ja Jumalan sanan ja Hengen muuttavaa työtä.

Tätä kehitystä verrataan mullan alla piilevän siemenen kasvuun. Siemen saa kasvuvoimansa omasta kuolemastaan, veteen liuenneista ravinteista, sekä auringon valosta. Raamatun allegoria kuolevasta siemenestä on kuva mielen muutoksesta, siitä, että on valmis luopumaan kaikesta uuden kasvun hyväksi. Taivaasta lankeava sade on kuva Jumalan sanan ja Hengen muuttavasta voimasta ja aurinko kuva Jumalan armosta ja rakkaudesta.

Kaikki nämä yhdessä saavat aikaan metamorfoosin (kreik. metamorphoo), mistä Paavali puhui, tarkoittaen sisäistä muutosta. Jumalan sana ja Henki ovat kuin vesi, joka saa ravinteet virtaamaan ja kasvun heräämään. Jumalan armon ja rakkauden aurinko saa varren kurottautumaan ylös valoa kohti ja sadon kypsymään. Kuten luonnossa, ihmissydämessäkään kasvu ei tapahdu hetkessä. Tarvitaan Jumalan sanan kastetta ja hänen armonsa ja rakkautensa kypsyttävää vaikutusta.

Sisäinen, luonnetta muuttava, muutos on Jumalan Hengen ja sanan vähittäistä työtä. Kun se on päässyt kunnolla käyntiin, emme tee ainoastaan samoja asioita, joita Jeesus teki, vaan huomaamme haluavamme tehdä niitä. Muutoksesta tulee vähä kerrassaan, osa omaa identiteettiä ja tahtotilaa. Ajan kanssa luonne alkaa muuttua Kristuksen kaltaiseksi ja tästä muutoksesta tulee pysyvää. Muutokseen ei riitä se, että on tehnyt kerran parannuksen, se on tehtävä yhä uudestaan. Itsensä on luovutettava yhä uudestaan Jumalan Hengen työn alle ja luovuttava yksi kerrallaan niistä asioista, jotka estävät kasvun ja uskossa kehittymisen.

Sydämen huoneet

Tämä syvällinen, luonnetta muuttava, prosessi etenee sitä mukaa, kun ihminen avaa sydäntään ja antautuu Jumalan sanan ja Hengen muutettavaksi. Tätä Herran työtä voi kuvata myös talon valtauksena, joka etenee huone huoneelta. Sydän on kuin talo, jossa on monia huoneita. Ensin Herra tulee pääovelle kolkuttamaan ja pyytää päästä sisään. Hyvä Paimen kolkuttaa sydämen ovella ja käy sisään vain jos hänelle avaa ovensa. Hänen valonsa valaisee kotia, mutta ei vielä sen kaikkia nurkkia, joista osa piiloutuu lukittujen ovien taakse.

Elämässämme voi olla lukittuja tiloja, joihin emme ole antaneet kenenkään tulla emmekä välttämättä tunne itsekään kaikkia niiden salaisia osia. Ne voivat sisältää niin kipeitä ja häpeällisiä asioita, ettemme uskalla kohdata niitä itsekään. Voi olla myös asioita, joita vaalimme rakkaudella, vaikka tiedämme, etteivät ne ole meille hyväksi. Herra tietää mikä on hyväksemme, mutta ei hänkään ala availemaan oviamme väkisin, vaan pyytää lupaamme jokaisen huoneen kohdalla. Jos suostumme siihen, hän valaisee huoneen, siivoaa sen ja korjaa kaiken sen, mikä on mennyt rikki. Jos vain suostumme hän täyttää sen omalla rauhallaan ja hoitavalla läsnäolollaan.

Kasvurauha

Herra tarjoaa muutosta, mutta antaa kasvurauhan ja jokaiselle mahdollisuuden tehdä päätöksiä omaan tahtiinsa. Tämä tekee parannuksenteosta omaehtoisen prosessin, missä jokainen oikea päätös avaa Jumalalle lisää mahdollisuuksia toimia ja muuttaa sydäntä. Ihminen voi suostua Jumalan Hengen muutettavaksi, mutta varsinainen kasvu ja hedelmän kehittyminen ovat Jumalan pitkäjänteistä työtä.

Hänellä riittää kärsivällisyyttä muokata sydämen maaperää, kastella sitä sanallaan ja Henkensä kautta saadakseen ihmismielen avautumaan muutoksille. Joidenkin kohdalla muutokset tapahtuvat nopeasti ja toisten kohdalla tarvitaan enemmän aikaa. Joku voi olla kärsimätönkin, kun oma tai läheisen ihmisen muuttuminen tuntuu tapahtuvan liian hitaasti.

Tällaista ihmistä Herra kehottaa olemaan kärsivällinen, kuin peltomies, joka odottaa sadon kypsymistä (Jaak.5:7). Vilja ei kasva yhtään sen nopeammin, vaikka hyppelisi pellon laidalla tasajalkaa. Herramme itse on kärsivällinen peltomies ja hän haluaa meidänkin olevan itseämme ja muita kohtaan kärsivällisiä.

Heikkouksista huolimatta

Kun näemme oman viheliäisyytemme se voi masentaa ja tehdä olon toivottomaksi. Apostoli Paavalikin ymmärsi oman viheliäisyytensä, mutta ei jäänyt sitä surkuttelemaan. Hän kyllä sanoi: ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?”, mutta vastasi jo samalla tuskastuneeseen parahdukseensa: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia” (Room.7:24,25)

Paavali ei jäänyt surkuttelemaan lihallista heikkouttaan tai hakenut siitä verukkeita itselleen, vaan pyrki heikkouksistaan huolimatta palvelemaan Jumalan tahtoa. Kun hän tuskaili heikkouksiensa kanssa, Herra rohkaisi häntä ja osoitti, että niistä voi koitua jotakin hyvääkin: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa” (2 Kor.12:9).

Hyvä puoli, mikä heikkoudesta seuraa on se, että se tekee riippuvaiseksi Jumalasta. Ilman sitä tulisimme helposti itseriittoisiksi ja hengellisesti ylpeiksi. Se tekee pieneksi ja nöyräksi ja saa etsimään Jumalan armoa ja voimaa. Ilman sitä saattaisimme ajatelle, että pärjäämme kokonaan ilman häntä.

Luja ja tinkimätön päätös

Parannusta ei kannata tehdä puolivillaisesti, tinkien jostakin tai yrittäen tehdä kompromisseja. Sellainen johtaa vääjäämättä liukkaalle pinnalle, mistä ennemmin tai myöhemmin luisutaan alas. Parannus kannattaa tehdä heti alusta saakka päättäväisesti ja antautua kokonaan Herran muutettavaksi.

Jeesus käski repäisemään silmänsä irti ja katkaisemaan kätensä, jos ne viettelevät. Joskus pitää riuhtaista itsensä irti niistä asioista, jotka johtavat vahingollisiin tekoihin. Jokainen tajuaa miltä käden katkaiseminen tai silmän irti repiminen voisivat tuntua. Se on hyvä metafora siitä, miten pahalta synneistä irtautuminen voi tuntua. Se ei ole aina kovin helppoa, kun on kysymys asioista, jotka ovat tuottaneet mielihyvää ja muodostuneet tottumuksiksi.

Jos on vaikkapa addiktoitunut pornon katseluun siitä pitää hankkiutua eroon, vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Tottumuksista voi olla vaikea irtautua nopeasti, mutta se on mahdotonta, ellei edes yritä. Ainakin voi vähentää mahdollisuuksia joutua kiusauksiin. Se voi tarkoittaa vaikkapa pornokanavien lopettamista tai vahingollisten ihmissuhteiden katkaisemista.

Vapautumisen askeleet

Paheista irtautuminen voi olla työlästä, mutta Herran avun turvin se on mahdollista. Ensimmäinen askel siinä on pyrkiä tietoisesti eroon sellaisista harrastuksista, paikoista ja ihmisistä, jotka johtavat vääränlaiseen elämäntapaan. Se on juuri sitä raajojen ja silmien irti repimistä, mikä voi aluksi sattua, mutta Herran avulla se onnistuu ja myöhemmin se alkaa tuntua jopa hyvältä.

Toinen askel on pyrkiä korvaamaan vanhat tottumukset uusilla ja hakeutua sellaiseen seuraan, jossa on samanlainen halu muutokseen. Paavali kirjoittaa tästä nuorelle Timoteukselle: ”Pakene nuoruuden himoja, harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä (2 Tim.2:22).

Kolmas tärkeä asia on luottamus Herran apuun. On tärkeä lukea hänen sanaansa ja etsiä jatkuvasti hänen apuaan rukouksessa. Sitä kautta Herra pääsee vaikuttamaan tahtomista ja tekemistä ja muuttamaan sisältä käsin.

Viljon tarina

Addiktoitunut tarvitsee päästäkseen vapaaksi suoranaisen Jumalan ihmeen. Yksi tällaisen ihmeen kokenut oli Viljo niminen alkoholisti, joka oli elellyt vuosikausia alkoholistina Ruotsissa Burosin kaupungissa. Lääkärit olivat todenneet hänet patologiseksi alkoholistiksi, josta hän ei enää ikinä parantuisi. Pitkäaikainen juominen näkyi hänen kehossaan niin, että toinen käsi oli jäykistynyt liikkumattomaksi ja hänelle oli annettu vain muutama kuukausi elinaikaa.

Noihin aikoihin hän hakeutui erään uskovan ohjaamana paikalliseen seurakuntaan. Siellä hänen puolestaan rukoiltiin. Rukouksen aikana Jumalan Henki kosketti häntä voimakkaasti. Kun oli hetken aikaa rukoiltu Viljo pomppasi pystyyn ja alkoi kiittämään äänekkäästi Jumalaa. Samalla hän löi kätensä yhteen ja huomasi vasta sen tehtyään kuivettuneen kätensä parantuneen. Muutos oli niin voimakas, että hän pääsi kerrasta eroon alkoholismista ja eli tämän jälkeen vielä parikymmentä vuotta terveenä ja raittiina.

Vilpitön halu

Tällainen kertakaikkinen vapautuminen on mahdollista vain, jos ihmisellä itsellään on siihen vilpitön halu. Parannuksenteon on oltava ehdotonta ja vilpitöntä, jotta se voisi onnistua. Tiedän monia sellaisiakin alkoholisteja, jotka ovat hakeneet rukousapua vain päästäkseen eroon alkoholin haitoista ja voidakseen taas nauttia kunnolla juomisesta.

Jos todella haluaa vapautua paheistaan silloin ei ole varaa jättää minkäänlaisia takaportteja. Kaikenlainen verukkeiden keksiminen ja vilpillisyys ovat vain itsensä pettämistä ja estävät avun saamisen. Hengellinen keskeneräisyys tai heikkoudetkaan eivät saisi olla verukkeina sille, ettei edes yritä tehdä parannusta. Herran avulla se tulee helpommaksi, jos vain itsellä on vilpitön halu siihen.

Parannuksenteon onnistuminen ei vaadi täydellistä onnistumista taistelussa syntejä vastaan, mutta se vaatii täydellistä ja vilpitöntä päätöstä luopua niistä. Se onnistuu vain, jos on valmis tekemään täyttä totta ja valmis luopumaan kaikesta vääryydestä. Sitä tarkoittaa pyrkimys täydellisyyteen, mihin Raamattu meitä kehottaa (Matt.5:48).