Vastoinkäymisiä pidetään usein Jumalan rangaistuksina. Kun joku joutuu kokemaan niitä, oletuksena on se, että hän on tehnyt jotakin pahaa ja häntä rangaistaan siitä. Parhaat ystävätkin saattavat syytellä, kuten tekivät Jobin ystävät, jotka ajattelivat vastoinkäymisten olevan hänen omaa syytään. Syyttely ja syyllisten hakeminen on ihmisille ominaista. Oma syyllisyyden tunne projisoituu muihin ihmisiin. Aina kun syntyy ongelmia, jostakin pitää löytää joku syyllinen, jonka voisi osoittaa itseään pahemmaksi.
Koska syyllisten etsiminen on meille ominaista, oletamme Jumalankin ajattelevan samalla tavalla. Hänen sanansa kuitenkin osoittaa sen, ettei hän ajattele samoin. Hän ei syyttele, eikä rankaise edes silloin, kun ansaitsisimme sen. Hän ei kyttää selkämme takana saadakseen rangaista jokaisesta virheestämme: ”Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät” (Ps.103:10).