Eräänä päivänä Pietari teki Jeesukselle yllättävän kysymyksen. Hän sanoi: ”Katso, me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua; mitä me siitä saamme?” Kysymys oli yllättävä, sillä siitä oli jo kauan aikaa, kun Pietari oli jättänyt kalastajayhteisönsä, ammattinsa ja kaiken taakseen ja lähtenyt seuraamaan Jeesusta. Vasta nyt, monen kuukauden jälkeen, hän alkoi kysellä sitä, mitä hän ja muut Jeesuksen seuraajat siitä saisivat.

He olivat tehneet suuren uhrauksen elämässään kyselemättä siitä palkintoa. Nyt vasta, paljon myöhemmin, Pietari alkoi kysellä, mitä he saisivat, kun olivat luopuneet kaikesta. Oliko itsekäs oman voiton tavoittelu nousemassa pintaan? Tuskinpa vain, Pietarin myöhemmät elämän vaiheet eivät anna mitään aihetta sellaiselle oletukselle. Pietari pysyi uskollisena Jeesuksen seuraajana vainojenkin keskellä ja hän oli valmis kuolemaankin Jeesuksen puolesta, minkä hän myöhemmin tekikin.

Jeesus vastasi Pietarille: ”Totisesti minä sanon teille: siinä uudestisyntymisessä, jolloin Ihmisen Poika istuu kirkkautensa valtaistuimella, saatte tekin, jotka olette minua seuranneet, istua kahdellatoista valtaistuimella ja tuomita Israelin kahtatoista sukukuntaa. Ja jokainen, joka on luopunut taloista tai veljistä tai sisarista tai isästä tai äidistä tai lapsista tai pelloista minun nimeni tähden, on saava monin verroin takaisin ja perivä iankaikkisen elämän” (Matt.19:27,29).

Pietarin egosentrinen rakkaus

Vastaukseen ei sisältynyt minkäänlaista moitetta, päinvastoin, se oli hyvin rohkaiseva. Olihan Pietari luopunut kaikesta vapaaehtoisesti ja hänellä oli oikeus saada siitä jotakin korvausta. Herra ei näyttänyt odottavan täydellistä pyyteettömyyttä. Hän tiesi, että sitä on vain Jumalalla, joka voi sitä ihmisellekin antaa. Emmehän voi antaa itsestämme yhtään sen enempää, kuin mitä olemme luojaltamme saaneet.

Jeesuksen vastaus osoittaa, miten merkittävänä hän piti Pietarin ja muiden seuraajiensa uhrautuvaisuutta. Sen arvoa ei näyttänyt laskevan yhtään heidän halunsa tulla siitä palkituksi. Jeesus kyllä tiesi ihmisten toimivan niin kuin luoduille on ominaista ja mahdollista ja näytti hyväksyvän sen. Pietarin rakkaus ei ollut pyyteetöntä, vaan se oli vastikkeellista. Se oli egosentrista, mikä yleisen määritelmän mukaan on sitä, että ihminen ajattelee asioita, joko tietoisesti tai tiedostamattaan, itsensä kannalta ja omasta näkökulmastaan silloinkin, kun hän tekee muille hyvää.

Egosentisuus ei estä ajattelemasta aidosti ja vilpittömästi myös toisten parasta. Vaikka ihminen hakee omaakin etuaan tehdessään muille hyvää, hän voi tehdä sen vilpittömällä mielellä ja rakkaudesta. Vastike mitä odotetaan ei useinkaan tarvitse olla sen kummempaa, kuin hyvän tekemisestä saatu hyvä mieli. Se voi jo riittää motivoimaan hyvän tekemiseen.

Rakkauden vastavuoroisuus

Teemme muille hyvää, jotta saisimme vastavuoroisesti heiltä jotakin hyvää, vaikkapa vain heidän hyväksyntänsä. Sama vuorovaikutteinen ja palkitsevuuteen perustuva mekanismi ilmenee Jumalan käskyssä rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään (Matt.22:39). Käsky liittää lähimmäisen rakastamisen itsensä rakastamiseen. Ellei pysty rakastamaan itseään on vaikea rakastaa lähimmäistäkään.

Jumala, joka on meidät luonut tietää, että kykymme rakastaa lähimmäistä on riippuvainen siitä, että osaamme rakastaa itseämme. Siksi lähimmäiselle osoitettua rakkautta ei voi erottaa itsensä rakastamisesta. Vain sellainen ihminen pystyy jakamaan rakkautta muille, joka on itse saanut kokea rakkautta ja hyväksyntää ja joka siksi kykenee hyväksymään ja rakastamaan itseään.

Rakkautemme Jumalaan motivoituu siitä, kun hän osoitti ensin meille rakkautta. Se motivoi meitä rakastamaan häntä ja myös lähimmäisiämme. Jumalan rakkaus heijastuu meistä rakkautena häntä ja lähimmäisiämme kohtaan. Meissä ihmisissä kyky rakastaa muita ihmisiä on aina tavalla tai toisella heijastumaa siitä, mitä olemme saaneet itse kokea. Se on rakkauden vastavuoroisuutta, jonka palkitsevuutta Jeesus käyttää hyväkseen saadakseen meidät luopumaan kaikesta ja seuraamaan itseään.

Taivaallinen korvausmenettely

Pietari ei tullut torjutuksi siitä, kun hän kysyi palkkaa Jeesukselta. Päinvastoin, Herra lupasi palkita hänet ja muut seuraajansa moninkertaisesti tässä ja vielä tulevassakin ajassa. Päätös luopua kaikesta Jeesuksen seuraamisen vuoksi oli avannut heille pääsyn ”taivaallisen korvausmenettelyn” piiriin. Heille luvattiin täysi korvaus kaikesta siitä, mistä he olivat luopuneet Jeesuksen seuraamisen tähden.

Tämä tarkoittaa sitä, että lupaus on ehdollinen. Se ei kuulu kaikille, ei vaikka kuinka uskoisi Jumalan lupauksiin. Se ei kuulu ihmiselle, joka ei ole valmis luopumaan kaikesta Jeesuksen seuraamisen tähden. Se ei tule, kuin Manulle illallinen jokaiselle, joka vain uskoo ja odottaa käsi ojossa. Lupaus ei kuulu niille, joille mikä tahansa muu asia on tärkeämpää, kuin Jeesuksen seuraaminen (Matt.6:24).

Tätä joidenkin on vaikea hyväksyä, mutta, jos he lukisivat tämän ja muut Raamatun lupaukset, he huomaisivat, miten lähes kaikkiin sisältyy jokin ehto. Pelastus kuuluu lahjana kaikille, mutta lähes kaikkiin muihin lupauksiin sisältyy jokin ehto. Niitä saadakseen on oltava valmis maksamaan jotakin. Ensisijaisesti kaikesta luopuminen on sydämen päätös, mutta se voi tarkoittaa konkreettistakin luopumista asioista, jotka estävät Jeesuksen seuraamisen.

Aarteet maan päällä

Yksikään ihminen, joka ei ole valmis luopumaan kaikesta Jeesuksen seuraamisen vuoksi, ei kuulu hänen lupaamansa korvausmenettelyn piiriin. Jos siis joutuu luopumaan asioista muista syistä, Herra ei lupaa korvata menetettyä. Hänellä ei ole kaikenvara -vakuutusta ihmisen varalle, jonka sydän on kiinni maallisissa ja joka kokoaa itselleen aarteita maan päälle.

Silloin on vain nieltävä itse tappionsa, kuten Jeesus tässä sanoo: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta” (Matt.6:19).

Jos ihmisellä on asioita, jotka ovat tulleet Kristusta tärkeämmiksi ja hän menettää ne, Herralla ei ole hänen varalleen mitään korvaavaa tässä ajassa, eikä tulevassa. Se mikä on menetettyä sitä ei korvata. Sen perään on turha enää haikailla tai syytellä Jumalaa menetetystä. Viimeistään silloin, kun on jotakin menettänyt, olisi aika herätä huomaamaan, mikä elämässä on tärkeintä ja luovuttaa itsensä ja kaikki elämässään Herralle.

Luopumisen siunaus

Edes perhesuhteet eivät saisi tulla Jeesuksen seuraamisen esteeksi, sillä Jeesus sanoi: ”Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias. Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen” (Matt.10:37-39).

Elämme vain kerran ja mikään ei voi korvata sitä, minkä Herra on elämämme varalle suunnitellut. Jos kadottaa hänen ainutlaatuisen suunnitelmansa, sitä ei korvaa mikään määrä rahaa, mainetta tai nautintoja. Jotakin todella arvokasta voi kadottaa yrittäessään pelastaa maineensa, ihmissuhteensa, suosionsa tai urakehityksensä. Pahimmassa tapauksessa menettää sielunsakin (Fil 3:19).

Jeesuksen seuraajan tulee olla tarvittaessa valmis luopumaan rakkaimmista ihmissuhteistakin: ”Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni (Luuk.14:26).

Vaatimus omaisten, lasten ja oman elämän vihaamisesta tuntuu omituiselta, ellei ota huomioon sitä tyylilajia, mitä Jeesus tässä käytti. Hän käytti tuon ajan puhetavalle tyypillistä hyperbolaa, eli liioittelevaa puhetta. Sillä hän alleviivasi asioiden tärkeysjärjestystä. Tietenkään hän ei halua meidän vihaavan omaisiamme tai omaa elämäämme, hänhän on antanut tehtäväksi huolehtia itseämme ja omaisistamme (1 Tim.5:8).

Asiat pitää vain laittaa tärkeysjärjestykseen ja pitää kiinni Jumalan sanan viitoittamasta tiestä silloinkin, kun se johtaa ristiriitaan omien tai muiden ihmisten mielipiteiden ja toiveiden kanssa.

Ruhtinaallinen palkka

Niille, jotka suostuvat vapaaehtoisesti luopumaan kaikesta kuuluu lupaus: ”Totisesti minä sanon teille: ei ole ketään, joka minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista tai äidistä tai isästä tai lapsista tai pelloista, ja joka ei saisi satakertaisesti: nyt tässä ajassa taloja ja veljiä ja sisaria ja äitejä ja lapsia ja peltoja, vainojen keskellä, ja tulevassa maailmassa iankaikkista elämää” (Mark.10:29).

Luopuminen tekee aluksi kipeää, mutta kun sen tekee täydestä sydämestä, Herran Henki tulee avuksi ja se muuttuu helpommaksi. Aluksi asiat saattavat muuttua entistä pahempaan suuntaan, mutta kun jaksaa uskoa, ennemmin tai myöhemmin ne kääntyvät siunauksiksi. Siunausten tulo saattaa antaa odottaa, mutta tärkeintä on se, että on lähdetty siunausten tielle. Määränpää ratkaisee, ei se mitä koetaan matkalla.

Kyynellaakson kautta

Useimmiten joudumme luopumaan kaikesta vain sydämissämme, mutta joskus se voi realisoituakin. Kaikesta luopuminen voi tulla eteen aivan kengreettisesti, mikä tekee kipeää. Joskus joudutaan kulkemaan kyynellaaksojen kautta, mutta Herra lupaa muuttaa nekin lähteitten maaksi (Ps.84:7). Suurimmat siunaukset tulevat usein suurten vastoinkäymisten ja surujen jälkeen.

Erään uskoon tulleen nuoren kokemus on tästä hyvä esimerkki. Hän kertoi, kuinka hänen perheensä oli vaikea hyväksyä hänen uskoon tuloaan, varsinkin hänen isänsä. Hän vaati poikaansa luopumaan uskostaan sillä uhalla, että ajaisi hänet pois kotoaan ja katkaisisi kaiken rahallisen tuen. Poika kävi tuohon aikaan lukiota ja oli riippuvainen vanhemmistaan, mutta hän valitsi Jeesuksen seuraamisen. Hän oli valmis luopumaan vanhemmistaan, kodistaan ja jättämään lukionkin kesken.

Eikä hänen isänsä perääntynyt uhkauksestaan. Poika joutui lähtemään kotoaan, mutta Herra piti hänestä huolta. Hän pystyi suorittamaan koulunsa loppuun ilman vanhempiensa tukea, kun yksi hänen sukulaisistaan otti hänet luokseen asumaan ja rahoitti hänen elämisensä ja opintonsa. Myöhemmin Herra johdatti hänelle hyvän uskovan puolison ja johti hänet työhön, josta hän nautti suuresti. Joidenkin vuosien päästä suhteet omiin vanhempiinkin korjaantuivat

Kestävään onnellisuuteen

Moni kristitty on kaiken aikaa käsi ojossa anomassa Jumalan lupaamia siunauksia, kuin lapsi karamelleja, eikä saa niitä, koska ei ymmärrä tai halua luopua mistään. Siksi moni kyllästyy ja pettyy Jumalaan, vaikka heidän pitäisi olla pettyneitä itseensä. Ellei vapaaehtoisesti halua luopua mistään ennemmin tai myöhemmin Jumalan siunaukset tyrehtyvät ja tunne hänen läsnäolostaankin katoaa.

Luopuminen koetaan yleensä kielteisenä asiana, mutta sitä se ei ole, kun se tapahtuu Kristuksen seuraamisen vuoksi. Luopuminen avaa onnellisuuden lähteen, sillä se johtaa läheisempään suhteeseen Kristuksen kanssa. Tätä Aasaf kuvailee psalmissaan sanoen onnensa tulevan siitä, kun hän kokee olevansa Jumalaa lähellä (Ps.73:28). Tällaiseen kokemukseen voi päästä vain, jos elämän keskiössä on Kristus ja kaikki muu on toisarvoista.

Jos Kristus on elämän keskiössä, onnellisuus on jokapäiväistä. Se on kuin pulppuava lähde, joka saa aikaan jatkuvia onnen tunteita. Se saa tavallisen arjen keskellä sydämen laulamaan, kuin psalmin kirjoittajalla: ” Sen tähden minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, ja myös minun ruumiini asuu turvassa”(Ps.16:9).

Emme tarvitse jatkuvasti uusia onnen lähteitä muualta, kun sellainen pulppuaa omassa sisimmässä, kun Jumalan jatkuva virta pulppuaa sydämessämme. Herraa lähellä elävä tuntee elämän veden raikkaana virtaavan juoksun omassa sisimmässään ja siunaukset, jotka pulpahtelevat esiin työssä ja arjessa.

”Avuksesi huuda minua hädän päivänä”

Kuinka on sitten niiden laita, jotka eivät ole luopuneet kaikesta Jeesuksen seuraamisen vuoksi ja jotka eivät kuulu taivaallisen korvausmenettelyn piiriin? Onko heillä mitään mahdollisuutta saada Jumalan apua. Tietysti on, onhan hän armollinen Jumala, eikä hän ketään hylkää, joka hänen puoleensa kääntyy. Herra ei jätä ihmistä pulaan, joka hädissään etsii hänen apuaan.

Menetyksiä ei kuitenkaan luvata korvata, mutta Herra voi auttaa hädässä olevaa ja johdattaa hänet uuteen alkuun. Herra haluaa armossaan auttaa niitäkin, jotka eivät ole välittäneet hänestä lainkaan. Hän odottaa voidakseen auttaa ja armahtaa. ”Sen tähden Herra odottaa, että voisi olla teille armollinen, sen tähden hän nousee armahtaaksensa teitä; sillä Herra on oikeuden Jumala. Autuaita kaikki, jotka häntä odottavat! (Jes. 30:18).

Jokaisella, joka kääntyy Herran puoleen, on mahdollisuus saada hänen apunsa, sillä hän sanoo sanassaan: ” Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua”(PS. 50:15). Tähän lupaukseen ei sisälly mitään ennakkoehtoja, mutta se sisältää ”jälkivaatimuksen”: ”ja sinun pitää kunnioittaa minua”.

Kun siis olet saanut avun Jumalalta, sinun tulee antaa siitä kunnia Herralle. Psalmi puhuu siitä seuraavasti: ”Kiitä Herraa sieluni ja kaikki mikä minussa on, hänen pyhää nimeään. Kiitä Herraa sieluni ja älä unohda, mitä hyvää hän minulle tehnyt on.” Viimeistään silloin kun on saanut avun Herralta, tulisi kiittää ja kunnioitta häntä, eikä pelkästään suullaan, vaan myös elämällä hänen tahtonsa mukaan.

Silloin kun Herra antaa apunsa hän kutsuu ihmistä antautumaan hänelle, jotta ei tapahtuisi jotakin vieläkin pahempaa. Raamattu sanoo, että hänen hyvyytensä vetää meitä parannukseen. Kun on kokenut Herran avun, silloin tulee antaa koko elämä hänen käsiinsä ja antautua hänen johdettavakseen. Herra ei halua olla jatkuvasti pelkkä hätävara, jonka puoleen käännytään vain silloin, kun joudutaan pulaan.